Jo oli puoli-yö… Nuori nainen istui hiljaa, kuin olisi hän odottanut kuiskausta henkien mailta, missä Tuonen väki viettää kuoleman häitä, varoen, ettei mikään hisahtaisi ja häiritseisi kuoleman suurta häärauhaa.
Hän otti kukan… Se oli Oolavilta… Itse kukka oli jo kuihtunut, mutta kuolleenakin kertoi se vielä kaunista lemmentarinaa… Se kertoi kuihtumisellansa, ett'ei lemmenkukka ole kuihtumaton, ei kestä kylmää… Sitä katsellessaan muisti Iltamo paljon… Lemmenmailla soivat taas kauniit kellot… Sieltä kuuluu laulu… Uniarmaina tuulahtivat häärunot… Viulu haastoi lemmen kieltä. Unelma nousi pilveksi taivaalle… ja kaunis perhosparvi suudelmia lensi, etsi morsiamen huulta… Se etsi sitä lemmenkukakseen.
Mieli värähti… Nuoren naisen eteen, keskellä hänen lemmen-unelmiaan, nousi silloin outo aave: Kauniin Martvan haamu lähestyi Oolavia viatonna, jalona… Se lähestyi tyttöyden puhtaimpana kukkasena, kainouden kaunis vaippa hartioillaan… Sen puhdas huuli kutsui punallansa luoksensa lemmen suukkosperhosia… Ei voinut nuori nainen kestää sitä näkyä… Mielen täytti oitis lemmenkade… Silmä vettyi… Hän painautui vuoteeseensa ja itki katkerasti… Heikko ruumis vavahteli lemmen-itkun pudistamana.
Jo värjäili aamu taivaanrantaa, kun uni sulki nuoren neidonsilmät… Mutta unessakin jatkui tuskainen ja kaunis lemmentaru: Hän kulki Harhasaaren lemmenmailla kädessä Oolavilta saatu kukka… Mieli oli täynnä ikävää… Hän näki taas Martvan, joka käveli Oolavinsa kanssa… Silloin vierähti neidon mieli murheiseksi… Musta sukka vetäytyi siroon jalkaan… Hän istuutui puun alle itkemään nyt itseksensä… Siinä sai nyt kyynel vuotaa vapaasti… Se sai tyhjentää neidon mieltä kauneista suruista, joita lemmenkade oli koonnut häneen mielen täyden.
Lemmenkukan lehdellä kiemurteli musta käärme entistä ilkeämpänä… Nuori neito itki, mutta itkiessä yhä vain yltyi kaunis mustasukkaisuuden suru… Kyynel oli sille surulle virikettä… Ken voi itkullaan sammuttaa lemmenkateen ja palon?… Yhä soi surullinen lemmen sävel… Yhä itki neito kauniin puun alla… Vaan kun hän itki katkerimmallansa, niin lähestyi Perkele häntä osan-otolla, tiedustaen:
— "Miksi itket? Mikä mieltä painaa?… On itku murheen suurin lisä, sekä kyynel öljytippa tuskan tulipaloon…"
Havahtuen huudahti nuori neito:
— "Sinäkö täällä?… Kiitos kysymästä!… Minä tunnen sinut viime tapaamalta… Vaan miksi kysyt itkujeni syytä?"
Osan-otolla vastasi Perkele hänelle:
— "Ensiksi: koska säälin itkeviä… Toiseksi: Koska pidän itkevistä…"