Yhä ahkerammin raatoivat orjat… Yhä kuumempana valui otsanhiki…Oolavi huomasi sen olevan hänen oman, tulevan osansa… Mieli masentui… Epätoivo nousi kevättulvillensa… Perkele huomasi aikansa tulleen ja antoi muuttua näkynsä: Etäällä nousi nyt kuulu Harhasaari. Se kohosi linnoineen ihanan runolammin ulapasta, kohosi kauniina niin kuin käen kukkuminen, joka helähtää kuin hopeaisin helske koivukankaan kauneudesta, lintuparvien kevätlaulujen ja huilun sävelten seasta, kiitellen kaunista kaikua, joka tuo vuoren tervehdystä koivun latvassa kukkujalle… Siellä Harhasaaren lumomailla, runolinnoissa ja lammikoilla taikka metsissä lymyten eleli väki huoletonna… Sillä ei ollut siellä muuta työtä kuin elää elääkseen… viedä päivä aamustansa iltaruskovuoteellensa… saatellen sitä, niin kuin ihaninta morsianta… Jokaisen vyöllä kiilteli kultainen avain. Se oli kaunis taikasauva, jolla käskiessä puhkeaa raikkaimmat vesilähteet vuoren kylkeen, pulputen vettä janoisen eteen… totellen kuin vuori Mooseksen sauvaa… Sen avaimen käskystä muuttui karuin kangas ihanimmaksi Eedeniksi, levittäen viileän varjon lempiville… Herkut, viini, hedelmät ilmestyivät itsestänsä valmiiksi joka päivä ruoka-aikana ilman avaimen omistajantyötä, ikäänkuin niitä kasvaisi itsestänsä.

Sen kaiken antoi kulta… Se sitoi työhön suuret orjajoukot… Se sitoi ne kahleilla, joita ei näe ihmissilmä… Ilman vartijoita raatoivat ne kullan haltijan hyväksi… Sen puolesta kantoivat ne otsan hiki-uhriansa Hänelle, joka uhrin, rukouksen, hyväntyön ja nuhteettoman elämän on saapa jokaiselta itseltänsä.

Korkeudesta hymisi lumolaulu… Aurinko valoi runovaloa… Se valo värjäsi Harhasaaren satulinnat lumoaviksi… Se kaunis näky huikaisi Oolavin hengen hohteellansa… Sielu suli tyyten hekkumoihin, värisi niille, herpautui, raukesi… Kultakuume syöpyi siihen taaskin… Sen nähtyänsä kuiskaili hänelle saattajansa taas:

— "Suo orjajoukon raataa edestäsi!… Kullalla itse avaa vuorenkiveen ne lähteet, joista onni pulppuaa… On otsanhiki avaimista huonoin, kun edessäsi on suo ja kova kivi ja niitä täytyy sillä leiväksi muuttaa."

Sanat lumosivat Oolavin… Hän valmistui… Kiusaaja vei hänet nyt korkealle vuorelle… Sen huipulta avautui Oolaville uusi Harhasaari: nyt oli saarena jo koko maailma: sen rikkaus… loisto, sen orjajoukot… kunnia ja viini… Kaikki antautui kulta-avaimille… Viini lorisi, kaunis tyttö tanssi… Huuli antoi mehevimmät suudelmansa, kun kulta-avain huuleen hiljaa koski… Se kulta käski oikeuden vaakaa… Ja kun se käski onnenpyörää, pysähtyi sen kulku oitis… Kuin nöyrä ratsu odotteli se käskijäänsä vain. Kavalana lausui Perkele:

— "Tuon kaiken saat, jos avaimeeni tartut…"

Oolavi oli jo valmis… Tuukkalan ja Ranniston ja Martvan pelastus sävähti häneen kulta-avaimesta.

Se sävähti kullan hohteena, joka ihanalla välkkeellänsä huikaisi silmän sokeaksi… Ja silloin hänen suuri kiusaajansa lausui hänelle kasvoilla jumalaiset, viisaat eleet, ja osottaen terävintä kirkonharjaa:

— "Suon, kivet, sekä kirkonharjan sinulle antanut on Hän joka hikeäsi kuin peto verta vaatii sekä imee… No… kirkonharjakin ehkä on lahja… Onhan se korkeahko istuimeksi… Vaan muista toki, pidä aina mielessäsi: Teräväsärmikäs on kirkon harja!… Se epämukava on istuimeksi, varsinkin kun sinne ei yllä huuli, joka herkullista suudelmata tarjoo… Ei siellä myöskään armas viinilähde lorise kauniin kukkapensaan alla… ei syli lämmin tarjoa sulojaan…"

Yhä toivottomampana kuvastui Oolaville Hallan selkä… Toisaalla loistivat maailman rikkaudet… Otsanhiki tuntui tehottomalta avaimelta, kulta kaikkivoivalta. Voiton ilo säteili Perkeleen silmistä. Korkealla vuorella seisten lausui hän kiusattavallensa: