— "Onneton on se, joka itsensä on totuttanut enempään kuin omasta käsivarresta lähtee!… Voi sitä, jonka täytyy elämän herkkujen luota palata suon mutien ääreen!…"
Yhä synkkeni epätoivoinen näky… Suo itki vettä, Oolavin sieluverta… Kavalana lausui Perkele hänelle:
— "Onnellinen on se, joka tietää mitä on suolla paaston pitäminen!… Hän tietää kiertää suonmutia…"
Sumu laski rimpisuolle… Kostea, kylmähkö viima puhalsi… Oolavi tajusi jo mitä on suonselällä paastoaminen… Mieli muuttui suonmudaksi… Epätoivo täytti koko olemuksen. Se täytti sen kuin kevättulva, joka vesillänsä paisuttaa puron äyräittensä ylikuohuvaksi…
Soitto soi sielun lumona… Perkele loihti Oolavin eteen kasan kiiltäviä kulta-avaimia… Hymyillen lausui hän kiusattavalle:
— "Siinä on sinulle taika-avain… Puhu sillä, niin kivet leiviksi tulevat!"
Kulta hohti, suo kurisi… Ei ollut vielä aivan Oolavin henki valmis… Se epäili… Illansuussa tehty päätös veti häntä isän syliin… Se kirkasti hänelle suuren anteeksiantamisen, värjäsi sen aamuarmaaksi auringoksi. Se purppuroi kultahohteellansa kaislaisen rannan, jossa onkija lauloi aamulauluansa, kun kylläinen, kaunis veden karja pulahteli veden pintaan, ottaen siinä aamukylvyn, hyljäten ongen herkut, ja hän itse jo meloo ruuhtaan kotirantaa kohti… Sen näki Oolavi… Koti kutsui vielä kerran… Pois oli julma Siinain vuori, joka äsken jylisi taipaleella… Perkele lausui silloin itseksensä:
— "Jehovan ansaa hän taas ikävöitsee… Ei hätää toki: epäilys ei lakkaa, ennen kun saapi täyden siemauksen minua taikka Häntä, Jehovaa… Ja hän on tulvillansa epäilystä…"
Hän vihjasi. Silloin ilmestyivät rimpisuolle raatajien joukot…Nääntyneinä muuttivat he suon mutaa ja levää leiväksi… Jokainen leipäpala oli ostettava otsan hiellä Häneltä, joka pilvellänsä kantaa kasville vettä ja auringollansa seuloo sille valoantimiansa.
Työ oli kova. Karvas hiki valui ryntäitä pitkin maahan, karpaloiden, kirvellen ruskettunutta ihoa… Syvään uurtuneet rypyt koristivat otsaa… Käynti oli raskas… Hartioita painoi kumara… Ei koskaan joutanut silmä levolle kukan kauneuteen, ei korva saanut siemausta niistä lauluantimista, joita sille jakeli lintuparvi. Ei ollut aikaa nauttia niistä… Täytyi kantaa yöt päivät otsanhiki-uhriansa Hänelle, joka sen uhrin kerran oli kaikille säätänyt.