* * * * *
Kävi viima…
Hurjan aallon nopeudella vei Perkele Oolavia korkeutta kohti…Meteoorikruunu säteili hänen perässänsä… Komeimmat tähtilennot valaisivat heidän tietänsä… Heidän ympärillensä kohahti joukko enkeleitä… Jokaisen enkelin kädessä oli musta käärme… Aseet välkkyivät… Käärmeet puhalsivat suustansa kirkasta tulilieskaa, joka valaisi pimeyttä kuin kirkkaat salamatulet… Pauhinalla kulki loistava joukko tietänsä… Jokainen siiven-ote vei matkaa ajatuksen ylettymän pituuden…
Suuri kulku kävi läpi maailmoiden. Kuin valo meri vyöryi riemuinen enkelien lauma, joita johti suuri henki… Soiton pauhatessa kohisi se tietänsä pitkin pimeässä eetterissä… Edellä lensi miljoonainen lauma käärmeitä, joilla oli tulisiivet… Niiden kaksihaaraiset tulikielet hohtivat valaisten tietä… Kaikki välkkyi, kaikki hohti… Korkealta hymisi soitto sekä kaunis laulu, hymisi kuin etäinen ukkosilman pauhu… Siellä veisasivat toiset suuret enkelien parvet herransa kunniaksi, seuraten sen kulkua kaikkeuden halki.
Soitto pauhasi… Enkelilauma lensi aatteen nopeudella… Ei ollut tiellä päätä, eikä tienviittaa… Kirkkaimmat vielä tulisina hehkuvat auringot ja kuut ja tähdet vilisivät radoillansa aurinkoina tienvarrella, ilmestyen eteen ja taas jäljelle jääden nopeasti kuin sävähtävä valo…
Sammuneiden maailmoiden laumat tohahtelivat kulkijoiden ohi, mykkinä radoillansa syöksyen… Kaikkeus purki ihmepaljouksiansa kahdenpuolen tietä.
Jo oli tehty suuri kierto. Ylpeänä, suurena pysähtyi Perkele. Hän teki käänteen ja laskeutui Oolavin kanssa nopeasti alas… Hurjan ajatuksen nopeudella syöksyivät he Hallanselän rimpisuolle… Suo hyllyi veden varassa… Pohjaton meri näytti kannattavan sen leväpaljoutta… Sen pohjavedet itkivät ainaista kylmää kosteutta ja mudanhajua… Sitä osoittaen kysyi Perkele Oolavilta:
— "Tuon ääressäkö paastota nyt aijot?… Aijotko rimmen leväsammaleesta nyt hengellesi saada ravintoa?…"
Hän katsoi kiusattavaan ilkkuvasti… Suolla kurnuttivat ilkeät sammakot… Sen muta kurisi… Kaukaa kuului haikea huuto… Se huuto leikkeli erämaan tappavaa tyhjyyttä… Varis rääkäsi kerran käheästi, ja sitten syntyi vihlova äänettömyys…
Silloin täytti tuska Oolavin sielun… Suolla leijaili ijäinen nälkä ja hänen käsivartensa oli jo heikontunut. Se oli herpautunut nautinnoissa… Hänen henkensä oli tottunut elämän hedelmiin… Suon mudat eivät enää maistuneet hänelle… Katkerana huokasi hän: