Vihlova huuto kulki pimeän korven läpi… Aave istahti jokaiseen pimeään piiloon… Huuhkaja herkesi huhuamasta… Korppi katkaisi rääkyntänsä… Manalan hiljaisuus hiipi maille…
Yhä mietti Oolavi elämäänsä… Yhä synkeämmäksi muuttui mieli…
Astutut elämänpolut matelivat jo mustina käärmeinä… Ne sihisivät,
purivat toinen toisiansa… Ne tapailivat jo Oolavin jalkoja…
Vihaisina kihisivät ne kaikkialla… Kauhistuneena huudahti Oolavi:
— "Voi ihmistä, joka on elämänpolkunsa käärmeeksi kulkenut!…"
Hätähuuto kulki korvessa hirmuna… Sen kaiku kierteli vuoren kauhuna… Elämän korpikäärmeet kuhisivat jo joka kolossa… Joka lymystä kiilui musta madon silmä… Oolavi tajusi tilansa toivottomuuden… Kodin rauha muistui taas mieleen… Se tuikahti kuin suuri johtotuli elämän sumujen takaa… Hän hengitti hätäytyneesti… Yhä vihaisempina kihisivät Sinain korpikäärmeet… Hän yritti paeta kotiansa kohti, mutta tie oli mustilla käärmeillä siroteltu… Vihainen pilvi pauhasi korkealla… Korppi rääkkyi… Etäinen koski kohisi kamalasti… Hän yritti taas kotiinsa kääntyä, mutta yhä lisääntyivät käärmeet paluutiellä… Epätoivon rusentamana huudahti hän kauhuissaan:
— "Onneton on se, joka on paluutiensä käärmeillä kylvänyt!…"
Vihainen pilvi punotti… Yhä synkkeni Sinain korpi… Elämästä siinneet korvenkäärmeet uhkasivat jo onnetonta… Oolavin hätä oli hirmuisimmillansa… Mieli kulki jo kivien koloissa… Turhaan etsi se niistäkään lepoa ja lohdutusta: niissäkin lymysi elämästä siinnyt käärme… Koti oli enää ainoa rauhan satama… Kauhun kynsissä kiemurrellen huudahti hän hätäytyneenä:
— "Voi minua onnetonta!… Minun täytyy palata isäni luo vaikka käärmeen syömänäkin… Äidin hoitamana paranevat käärmeenkin puremat!…"
Silloin laskeutui Perkele hänen luoksensa… Se loihti kotitielle
Sinain vuoren… Vuori jylisi… Tuli suitsusi sen seinämistä…
Pauhu kierteli luolissa… Huippua kruunasi musta pilvi, josta satoi
salamoita… Jumala puhui pilvessä.
Mutta vuoren rinteellä seisoi Rannisto ja Tuukkala, kädessä laintaulu… Oolavi näki siinä taulussa oman tuomionsa… Hän oli varastanut Ranniston ja oman isänsä omaisuuden… Kauhuissaan katsoi hän Perkeleeseen… apua anoen heittäytyi hänen jalkoihinsa…
Silloin Perkele otti Oolavin retkellensä ja vei hänet korkealle vuorelle katselemaan maailman rikkauksia…