Taivaalle alkoi kohota mustia pilviä… Ne peittivät jo kelmeää kuuta… Valo väheni… Jo alkoi kulkija väsyä… Jo huomasi hän vaeltavansa pimeydessä… Yhä pimeni… yhä synkkeni korpi… yhä hupeni polku kulkijan jalan alta… Jo raukaisi jalkaa… Jo painoi matkan vaiva hartioita…
Viimein huomasi kulkija olevansa kokonansa eksyksissä… Polku oli hävinnyt… Se oli tienhaaroiksi hajonnut… Hän seisoi yksin synkänkorven keskellä, sauva ainoana neuvon-antajana, reunaton korpi tienä ja pimeys johtotulena…
Hän hätäytyi… Taivas musteni… Korppiparvet rääkkyivät kamalasti… Nyt huomasi hän että hänen polkunsa olivat korveksi muuttuneet… Hän oli tullut elämänsä Sinain korpeen… Kolkko oli se korpi, tietön oli se, valoton…
Etäältä kuului kumea ääni… Kulkija kauhistui… Hän istahti kivelle ja alkoi miettiä entistä elämäänsä ja ajatella nykyasemaansa… Kivitaakkana painoivat ne ajatukset mieltä maahan… Raskaana vuorena riippuivat ne korkeudessa, uhaten sieltä päälle pudota… Mieli ei noussut enää maan alta… Ajatus kulki jo kivikuorman painoisena…
Kävi kylmänkolkko tuulenhenki… Oolavi muisti silloin isänsä kotia… Hänelle leuhahti lauhkea saunan lämmin… Runollisena tuikutti öinen, valaistu akkuna… Uudin oli poissa ja akkunalla paloi Martvan lamppu…
Kolea tuuli puhalsi uudestaan… Se puhalsi korven kylmänä huoahduksena… Oolavi värähti vilusta… Hän tunsi jo korven kylmyyden… Masentuneena huudahti hän itseksensä:
— "Tännekö olen minä joutunut!"
Korpi huoahti kylmempänä… Korppi huusi… Huuhkaja huhuili…
Synkkä ja kolkko on ihmiselämän Sinain korpi…
Yhä syvemmälle katsahti Oolavi nykyisyyteensä… Hän tutki tarkemmin elämänpolkujansa, jotka olivat hänet tänne johdattaneet… Kaikki pimeni silloin elämänsumuihin… Hänen kulkemansa polut alkoivat muuttua mustaksi käärmeeksi… Hän kauhistui… Polut muuttuivat muuttumistansa… Hän hikosi… Polut alkoivat jo madella matoina… Ne luikertelivat pelottavina, uhkaavina… Hän alkoi jo katsella turvapaikkaa itsellensä, mutta ei ollut semmoista ihmissilmän ylettymillä… Hän joutui epätoivoon… Sen valtaamana valitti hän katkerana:
— "Voi ihmistä, jonka polut loppuvat ja voimat ovat väsyneet!… Voi väsynyttä, jolla ei ole lepopaikkaa oman silmän ylettyvillä!…"