— "Samaa tietä, te kaikki, jotka jaatte aivoistanne sitä, jota ette ole niihin koonneet muualla kuin äidinne kohdussa…"
Hän muisti parooni Geldnersin puheet kaunokirjallisuudesta, potkaisi kirjoja ja raivosi:
— "Sinne vain yhteen joukkoon, sillä samoja Gamalieleja te olette kaikki…"
Hän paiskasi viimeisenkin kirjan sinne ja huusi: — "Kun ette ole koulun penkillä malttaneet istua, viisastukaa nyt nurkassa…"
Epätoivo pimensi hänen ajatuksensa niin, ettei hän enää jaksanut erottaa syyttömiä syyllisestä, eloa akanoista. Harhaman kirja oli siten tullut oikeiden kirjailijoiden kiroukseksi. Se oli saanut epätoivoon joutuneen kitkemään nisut ohdakkeen mukana.
Kun voimat olivat rauenneet, istui hän taas tylsänä kauvan, ja tarkasteli elämäänsä. Hän huomasi, että hänen uskonsa Jumalaan oli kokonaan järkkynyt. Nyt se usko kajasti enää lapsuus-ajan ihanana muistona, nousi niistä ajoista, kuin aurinko veden selkien takaa kesän kirkkaimman päivän aamupunasta. Koti kuvastui hänelle armaana. Martva heräsi juuri unesta, hieroi kauniita silmiänsä, ihaili aamuaurinkoa, ja karjan kellot soivat hiljaa läheisessä koivikossa. Hän suli, särkyi ja repeili ja värisi… Ja kun hän oli kauvan istunut ja kärsinyt, heräsi hänessä sanomaton halu mennä isänsä luo kotiin, kertoa hänelle kaikki ja kaivaa menetetyt miljoonat takaisin Hallanselän rimpisuosta.
Niissä ajatuksissa nukkui hän auringon reunan jo noustessa taivaanrannan alta.
Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.
Oli yöaika. Kelmeä kuu vartioitsi taivaan tähtirikkauksia… Synkkä korpi kohisi. Korppiparvet huusivat ja etäältä kuului kosken kamala kohina…
Synkkänä kulki Oolavi elämänpolkuansa myöten. Se polku alkoi jo pimetä ja tienhaaroiksi hajota… Hän ei tiennyt enää, minkä tienhaaroista valita… Jo valitsi hän umpimähkään… Jo kulki hän tien varassa… Polku pimeni pimenemistänsä… Se kapeni kapenemistansa… Yhä uudet ja uudet tienhaarat ottivat siitä eronsa…