Hän johtui siitä muistelemaan omia rahatukkujansa. Niistä johtui ajatus hetkeksi pörssiin, parooni Geldnersiin ja muihin. Sitä tietä palasi hän taas aineeseensa, jatkaen:
— "Täytyy olla Hartevaa rohkeampi… Se pöyhkeilee aina, vaikka ei riittäisi minulle voimissa läheskään… Tietysti ei riitä… Ja tietysti se hätääntyy ja pilaa asian!…"
Ja taas hän raivostui Hartevalle, ollen varma, että tämä hätääntyy. Hän käveli kiihkoisena edestakaisin, soimasi Hartevaa ja muisteli monia tapauksia, joissa Harteva oli ollut tuhma ja arka. Parin minuutin ajan hän aivan vihasi häntä. Aivojen työ oli pelkkää sairaloisuutta ja kuumetta.
Kun hän oli hetken kiukutellut Hartevalle, jatkoi hän suunnitteluansa:
— "Poistuessa täytyy olla hyvin kylmäverinen… Ensiksi tätä katua… alussa, jos ei ole hätää, hitaasti… vasta ensi kulmassa nopeasti… Jokirannalla tulee metsä ja siellä ovat tiet jo tarkastetut…"
Hän innostui, käveli kuumeisena ja tuskitteli, kun ei jo merkkiä näkynyt… Sitten alkoi hän taas jatkaa pakosuunnitelmaansa, ajatellen:
— "Jos taas hätä tulee, niin silloin on paras olla rohkea… Jos sattuu, että ajavat takaa ja ovat kiinni saamaisillansa, silloin hyvin rutto käännös ja laukaus… Kun yksi kaatuu, säikähtävät toiset…"
Hän kiihtyi kiihtymistänsä. Korvat olivat jo lummessa, hän ei kuullut mitään. Hermot olivat tuliset, aivoissa riehui sairaloinen työ. Hän kertasi ajatuksensa uudestaan ja taas uudestaan, hätäili ja kiukutteli, kun sovittua merkkiä yhä ei näkynyt.
Mutta kun sovittu merkki vihdoin näkyi, herposivat hänen polvensa niin, että hän toin tuskin voi liikahtaa. Kädet vapisivat. Päähän tulvasi kuuma veri. Hän seisoi hetken tyrmistyneenä.
Katsahtaen eteensä huomasi hän Hartevan astuvan juuri sisään. Se rohkaisi häntä. Hän sai voimansa takaisin ja lähti pankkiin rauhallisen näköisenä, vaikka sisällisesti tulisena. Sisälle astuessansa ei hän voinut olla arasti ympärillensä katsahtamatta.