Siell' asuu Martva äitineen, tuo kukka Saimaan rantain ja armain laulu rantaveen ja metsän kaiku puhtain."
Rihma katkesi, kehijän laulu rihman mukana… Rihman pää huulien välissä etsi tyttö sen toista päätä vyyhdestä solmitaksensa ne toisiinsa… Martva istui äänettömänä, kädet helmassa, ajatus omilla poluillansa… Hän kuuli laulun ja nautti sen suruista… Laulu oli hänelle tuttu, eikä häntä oudostuttanut, että sen nimi ja ajatus kuvasi häntä ja hänen surullista elämäntaruansa.
Tyttö sai rihman solmituksi ja jatkoi lauluansa kehinnän mukana:
"Vaan poika soutaa purressaan.
Hän etsii Martva-rukkaa.
Sen rantaan laskee. Riemuissaan
tuo hälle lemmenkukkaa.
On kukkaan Martva pettynyt…
Vaan poika on jo poissa.
Siks' on nyt silmä vettynyt,
ja murhe illankoissa.
Vaan Saimaan aalto aukenee
ja nostaa mustan purren.
Ei Martvan elää mieli tee.
Hän astuu purteen surren."
Martva kuuli taruansa… Sydän pakahtui tuskasta ja silmät kyyneleistä. Virtanaan vuotivat niiden liiat vedet itkun punaamalle poskelle… Hän kokosi ne entisistä kyyneleistä vesimärkään nenäliinaansa ja antoi mielen koota korvalla laulusta uusia suruja…uutta apeaa mieleen… kyyneleitä silmiin.
Kehijä jatkoi tarinaansa:
"Ja yksin Martva purressaan nyt laskee aallon alle. Jo saapuu raukka Tuonelaan, sen virran ulapalle.
Hän laskee virtaa. Rantaa sen
koristaa musta lehto.
Kumottaa päivä suruinen,
kuin kirkas talvi-ehtoo.