Virrassa Tuskansaari on
ja saaren alttarille
vie hiljaa vene airoton,
laskeutuin lainehille.
Ja tuskantuli punottaa
siell' aina astiassa,
yöt päivät siellä Martva saa
sit' olla vaalimassa.
Ei oo hän enää onneton,
vaan Tuonen nunna jalo,
ja nunnapukunansa on
kuun kylmä, kumma valo.
Ja tuskantuli hälle on nyt hoiva, joka riittää… Ah miten moni onneton huonomman kukan niittää!"
Laulu loppui. Kehä hurisi… Martva eli mustan murheen mailla… Oli kuin olisi hänen edessänsä kohonnut Tuskansaari Tuonenvirrasta… Siellä saarella oli alttari ja alttarilla paloi pieni punainen tuli, lepatti kuin kukkalehti runollisessa astiassansa… Ympärillä oli Tuonelan rauha… Virta solui mustana… Ohi laski pursi purrenperässä, tuoden Tuonelaan väkeä… Kaikilla oli rauha mielessä, puhdas Tuonen paita päällä… Kaikki ihmettelivät outoja oloja… mustaa lehtoa… Tuonelan lintuja… ikuista rauhaa… Ei risahtanut oksa, ei sirkka sirahtanut… Päivä paistoi kummasti, metsä oli surua täynnä ja valkopukuiset henget hiiviskelivät arkoina, kuin peljäten häiritsevänsä Tuonelan nukkuvien vieraiden rauhaa.
Ja silloin Martva nautti taas tuskastansa ja käsitti sen suuruuden, jalouden ja puhtauden. Kaikki elämän ilot muuttuivat hänelle arvottomiksi, rahvaan huviksi, joka hyrskii kuin likainen vaahtopuhtaan, jalon veden pinnalla, häviää, sulautuu veteen ja jättää mielen autioksi. Tuska oli ainoa joka pysyi, sillä se oli aina suuri ja jalo.
Silloin heräsi hänessä halu lähteä Tuonelaan hoitamaan tuskantulta sen ikirauhassa. Elämä oli hänelle nyt taakka, sen onni kylmää pettävää sumua. Hän muisteli taas "Litvan laulua" ja varmistui siinä uskossa, että se oli hänen kohtalonsa ennustus. Hän oli monesti ennenkin ajatellut, että ainoa tie säästää isä ja äiti surusta ja häpeästä oli se, että hän syöksyisi Tuukkalan koskeen, tapaturmaisesti muka. Hän oli jo suunnitellut miten hän sen tekee: Menee toisten kanssa rantaan, työntäisee Oolavin kepeän veneen veteen, astuu siihen näennäisesti leikillä, ja kun vene on jo menossa alkaa huutaa apua näön vuoksi.
Mutta aina oli hänet pidättänyt se ajatus, että sekin koskee hänen vanhempiinsa. Silloin oli hän miettinyt muuta keinoa, millä salata se mitä kohta tapahtuu, mutta ei löytänyt mitään. Oolaviltakin hän yhä salasi tilansa. Pari kertaa oli hän häntä kutsunut kiirehtimään tuloansa, mutta oli saanut kuivan vastauksen, että hän ei voi tulla, vieläpä huomautuksen, että hänellä on miehenä velvollisuuksia elämää kohtaan. Se oli masentanut hänen mielensä. Hän tuli araksi ja umpimieliseksi.
Naisen jaloin, suurin ja puhtain onni, äiteys, oli siten tullut hänelle suurimmaksi onnettomuudeksi. Hänen lempensä hedelmä nosti hänen hartioillensa kokonaisia vuoria, lisäten niitä joka päivä. Onneton tyttö rutistui uuden hirmupainon alla. Ja viattomasti uskoi hän edelleenkin kaiken, mitä Oolavi hänelle kirjoitti, luuli hänen tutkivan ja tekevän työtä, huomasi hänen kylmenneen hänelle ja kärsi tulisinta tuskaa ajatellessansa, että silloin kun Oolavi palaa, hänen täytyy avata hänelle suru, joka ehkä hänet tappaa. Jalo sielu ei syyttänyt toista, ei etsinyt itselleen rikostoveriakaan, vaan nosti senkin osan vielä omien hartioittensa painoksi.
Kun laulu oli loppunut, sulki hän oven ja itki katkerasti. Sydänalaansa painaen kutistui hän sohvalle ja tukahdutti itkunsa tyynyyn, heikon vartalon tuskasta värähdellessä. Mutta hän ei kärsinyt itkusta. Hän nautti siitä. Tuska oli hänelle nyt nautinto ja mielen hoiva.