— "Sehän olisi haureutta…"
Martva hätäytyi ja vapisi. Hän sotkeutui tuskallisiin ajatuksiinsa ja painautui kokoon. Isä tuntui heittäneen häntä kivellä. Silloin nuori pappi ikäänkuin selitti hänelle hänen rikoksensa ongelman. Hän lausui Rannistolle nopeasti:
— "Huoruutta olisi se neitsyt Marian ja Josefin puolelta ollut silloin, jos Jeesus olisi siinnyt kohtauksesta, jonka aihe oli irstaus, eikä äidiksi ja isäksi tulo…"
Martva kauhistui. Hän huomasi olevansa portto… Hän muisti ettei hän osannut ajatellakkaan äidiksi tuloa, koska ei sitä edes käsittänyt silloin kun hän erehtyi. Nyt hän käsitti, mikä oli hänen rikoksensa. Hän tajusi, että hänen tuskansa johtuivat siitä vaistomaisesta tiedosta, että hän oli alentunut alemma eläintä, portoksi, joka ei etsi äiteyttä, vaan irstautta. Se syyllisyydentunne oli syntynyt Luojan sääteestä, kuten aina ihminen tuntee sen halvan, alhaisen tai väärän teon jälkeen.
Hän oli nyt maahan lyöty. Katkera itku nousi kurkkuun. Hän tunsi seisovansa isänsä ja koko maailman edessä porttona, alastomana… Hän lymyytyi, itki ja särkyi tomuksi.
Mutta nuori pappi jatkoi puhettansa, luottaen Jumalaansa myrskyssäkin. Hän selitti Rannistolle:
— "Jumala on ääretön ja hänelle ei voi olla mitään siveetöntä. Hän säätää kaikkien maailmoiden luonnonlait ja siveellisyydet. Hän on ääretön kaikessa. Kukan ja karjan pakkosiveellisyys on Hänestä siveellistä, mutta se ei ole ihmisessä, samoin kuin toisen lajin luonnonpakko — tai siveellisyys — ei kelpaa toiselle… Jos me kerran emme voi karjan ja kasvien tekoja mitata sillä mitä meiltä vaaditaan, miten voimme äärettömän Jumalan olemusta ja tekoja määritellä omillamme! Sitä kohtaa me ihmiset emme ole oikeutetut edes arvostelemaankaan, sillä me emme siihen kykene. Me tiedämme sen, että neitsyt Marian äiteys oli jaloin mitä voi olla ja silloin se oli jumalallinen ja siveä. Sillä jos ei se sitä olisi ollut, ei siitä syntynyt hedelmäkään inhimillisenä olisi voinut jalo ja puhdas olla. Mutta me emme myös Hänen teitänsä ja olemuksensa lakeja voi omiksemme omistaa, yhtä vähän kuin voimme puun tai eläimen elämänlakeja omaan ruumiiseemme sovittaa."
182 182 Hänen henkensä hehkui kuin aurinko, joka nousee selkäveden takaaja ihastuneena katselee aamun armautta. Hänen uskonsa ei järkkynyt minkään epäilyksen kiven edessä. Hän ei loukannut jalkaansa mihinkään kiveen, ei peljännyt astua syvimpäänkään aallon pohjaan. Rohkeana kulki hän tietänsä, riippuen aina kiinni siinä Jumalassa, joka ohjaa maailmoiden ikilentoa ja pysyy kaiken muun hävitessä ja vaihtuessa. Hän johtui puhumaan avioliitosta. Hän selitti, ettei sen solmiamismuoto tee avioliittoa oikeaksi tai vääräksi, vaan se, että se tunnustetaan siveelliseksi, jumalalliseksi, ja semmoisena alistetaan niiden solmiamismuotojenkin alaiseksi, jotka kulloinkin Jumala meille yhteisesti oikeiksi kirkastaa, kuten Hän kirkasti jonkun asian oikeaksi, lakina noudatettavaksi. Hän mainitsi, mitä Jeesus selittää huoruudeksi puhuessaan vaimon päälle katsomisesta, vaimonsa hylkäämisestä ja hyljätyn naimisesta, sekä lopetti:
— "Jumala muuttaa ja kehittää kasvi- ja eläinkunnan elämänlakeja jalostamalla olosuhteita, joissa ne kasvavat. Niin on avioliitonkin laita, mitä sen solmiamismuotoon tulee. Noan ja Abrahamin aikana ei ollut käytännössä meidän vihkimistapamme. Samoin voi se nytkin muuttua, kun Herra johtaa mieliämme. Mutta Hän ei jätä yksityisille kasveille vapautta mielivaltaisesti poiketa lajinsa elämänlaeista. Niin ei hän myöskään jätä yksityisille ihmisille vapaata mielivaltaa selittää aviopuolisoksensa kenen kulloinkin tahtoo. Jos sitä yritetään, niin Hän kyliä lyö erehtyneet seurauksilla takaisin oikealle tielle."
Tietämättänsä painoi hän Martvan yhä syvemmälle epätoivoon: Onneton tyttö kuuli nyt hänen suustansa tuomion, jonka mukaan hänen oli alistuttava yleisiä siveellisyyslakeja seuraamaan. Hänelle ei jäänyt enää toivon kipinääkään. Hän vetäytyi aivan sykkyrään, vapisi, värisi ja hätäytyi. Ei koskaan ollut hän ajatellut äiteyttänsä niin raskaana rikoksena Jumalaa kohtaan. Hän salasi sitä enemmän ihmisiltä, isältänsä ja äidiltänsä. Niin jalo ja puhdas oli hän vieläkin itse asiassa, että hänessä koskaan ei ollut vielä herännyt äärimäinen pelkääminen Jumalan edessä. Kumminkin oli hän vaistomaisesti vierottunut entisestä läheisestä suhteestaan Jumalaan. Se oli tapahtunut hänen huomaamattansa ja sittemmin yhä kehittynyt. Toisinaan oli Jumala taas unohtunut yleisen pelon, tuskan ja häpeän häntä joka hetki ahdistaessa ja painaessa. Nyt tuntui nuoren papin ääni ikäänkuin Jumalan ääneltä, joka kutsui Aadamia ja Eevaa paratiisissa. Hän hengitti hätäisesti, kauhuissansa. Silmät suurenivat päässä. Hän yritti hypätä ylös ja paeta, kuten jotain aavetta, mutta ei uskaltanut hievahtaa. Hätäytyneenä nosti hän vapisevat kätensä pystyyn, apua anovina, hermostuneina. Katse oli rukoileva. Kyyneleet karpaloivat silmistä kirkkaina ja satoivat helmaan. Hän tunsi elämän käärmeen kiertyvän ruumiinsa ympärille, rutistavan häntä, samalla kun Jumalan ääni kaikui korkeudessa ja Hänen katseensa tunki aivan hänen sisimpäänsä.