Niin istui hän kauvan, kärsi ja vapisi. Viimein loppuivat voimat ja hän painautui sohvaan ja itki katkerasti ja huokasi:
— "Voi hyvä Isä!"
* * * * *
Maatamenon aika tuli. Rannisto oli jo makuuhuoneessansa.
Silloin tuli Martva tapansa mukaan sanomaan hyvää yötä. Hän pani kätensä isänsä olkapäille, katsoi häneen rukoilevasti ja puhui:
— "Isä kulta… Minä kuulin, kun sinä puhuit pastorin kanssa sairaanhoitajattaresta…"
— "No, mitä sitten, lapseni?" — keskeytti Rannisto silitellen hänen tukkaansa. Martva jatkoi rukoilevasti:
— "Minusta ei ole kotona apua… Anna, isä kulta, minun mennä suorittamaan se kurssi… Voin olla sitten hyödyllinen muille!"
Isä silitteli tyttärensä korkeaa kaunista otsaa hellästi, suuteli sitä ja lausui rauhallisena:
— "Rakas lapsi! Tee mitä haluat… Jumala siunatkoon päätöksesi ja palkitkoon sydämesi jalon ajatuksen… minä olen iloinen siitä mitä pyydät."