Sanomaton rauha täytti hetkeksi Martvan olemuksen. Hän iloitsi isänsä lupauksesta kuin lapsi nukestansa. Nyt voi hän peittää naisen onnista suurimman, nimittäin äidin onnen, joka oli hänelle tullut elämän raskaimmaksi taakaksi. Vielä samana iltana hän kirjoitti kirjeen pastori Aamustolle ja ylihuomenna matkusti jo pois kotoansa.
Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.
Synkkä, kolkko ihmishengen yö havahtui jo päivän-aikaiselta levoltansa… Se kokosi voimiansa… Kuin haukotteleva, heräävä yölintu räpytteli se mustia siipiänsä… Oli tullut sen uhkaava nousun-aika.
Oli iltapuoli, öisten petolintujen havahtumis-aika. Päivä painui jo hiljaa taivaan reunaviivalle, joka kaartain rajoitti autiota erämaata. Se hohti siinä tulipunaisena pallona, värjäillen erämaanverenväri seksi. Punavalo kihosi siitä ikäänkuin tiukkuva tuska. Se väritti aution maan katkerasti itkeväksi ikävän maaksi, jossa pois-ajettu ihmishenki kulkee suruisena, epätoivo hartiain painona… Rauhattomana, sortuneena vaelsi siellä nyt Oolavi paeten Jumalan ääntä.
Yö kohautteli jo mustia siipiänsä… Väsynyt pakolainen kuuli kaikkialta uuden äänen… Hän väsyi, etsi jotain lymypaikkaa…Hän näki ympärillään autiointa, tyhjintä, elotonta erämaata. Se erämaa uppoutui kylmään, surulliseen auringon punavaloon… Kuolonmaalta tuntui tulevan kylmä viima… Kalvas punavalo säteili kuin olisi itkuun pillahtamaisillaan… Kaiken yli leijaili hirvittävä hautamainen haamu… Kuoleman huhunnan lailla kutsui outo ääni…
Keskellä erämaata oli synkkä ja kolea vuori… Se oli täynnänsä pimeimpiä onkaloita ja aivan luoksepääsemättömiä synkimpiä kuiluja ja syvyyksiä, joilla kuolema istui orrellansa… Jylhyys oli maahan lyövä, pimeys pelottava… Syvyyksistä syöksyi ylös jyrkänteitä, kuiluja ja korkeuksia, joita rohkeinkin petolintu kauhulla kierteli… Peto pelkäsi sen syvänteitä. Se ei koskaan uskaltanut lymyytyä sen hirvittäviin onkaloihin, joista huokui kauhu ja pimeys.
Yön musta aave nosti jo päätänsä nähtäväksi… Suuri aave kutsui… Väsyneenä, kauhun iskemänä pakeni Oolavi ääntä… Hän kiirehti vuoren juurelle, paikkaan, jota peto pelkää… Hän kuuli äänen yhä lähestyvän… Yhä pelokkaampana pakeni hän sitä vuoren turviin… Ääni tuntui lähenevän… Se kieri jo aivan kintereillä… Se kutsui häntä… Kauhun valtaamana peittäytyi hän pimeimpään onkaloon… Hän ryömi siellä syvimpään soppeen, painautui kivivuoren rakoon, kuin arka mato… Yhä lähemmäksi lähestyi suuri ääni… Nyt se tuli jo ikivuoren kivisestä kalliosta… Ei ollut siis mitään piilopaikkaa, jossa ei ollut jo suuri ääni ennen hänen sinne tuloansa… Ihmishenki kärsi kuin mato vuoren raossa…
Taivaalta kuului pelottava pasuunan soitto… Tuhannet enkelit veisasivat sen säestyksellä… Ne tunnustivat Jumalan kaikkivaltaa ja Hänen kaikkialla läsnäoloansa… Pauhuna valui korkeudesta tunnustus:
"Ei kukaan voi sinua kiertää…
Sinua ei voida mihinkään paeta…
Sillä Sinä olet kaikkialla…
Kivensyyssäkin sinä olet…"
Vuori vapisi… Sen syvyydet huokailivat tuskissansa… Jumalan silmä katsoi kivensyynkin sisään… Kuin vaivaisin mato vetäytyi Oolavi kuoleman pimeimpiin pesiin… Yhä uhkaavampana kuului ääni… Yhä valtaavampana pauhasi laulu… Enkelit todistivat: