"Sinä näet kaikki…
Sinä näet olemattomankin ytimet…
Sinä löydät jokaisen paenneen…
Ei mitään voida sinulta peittää…"
— "Ei mitään… ei mitään… ei mitään", — kertasi valittava kaiku… Vuoren nivuset vääntyivät tuskasta… Sen onkalot huusivat… Sen kuilut valittivat kaikua täynnä… Sen huiput seisoivat hirmustuneina…
Synkkä yö nousi jo orreltansa… Taivaalle kohottautui musta kuoleman kuu… Tähdet tiukkuivat veritippoina taivaanlaessa… Soitto soi. Laulu pauhasi kuin suruinen ruumislaulu… Sen pauhatessa astui enkeli Mikael alas taivaasta… Suurena, ylevänä huusi hän Oolaville:
— "Missä olet sinä, Oolavi?… Miksi pakenet sinä Vanhurskaan ruoskaa?…"
Kivi valitti vaivoissansa… Senkin syihin tunkeutui suuri kysymys… Kivipaino painoi Oolavia… Musta kuunkehä katseli häntä kuin kuoleman silmä… Jumalan armoton käsi painoi häntä, litisti häntä kuin vuoren rako… Hän lymyytyi yhä syvemmälle… Yhä kovempana kuului enkelin kysymys…
Viimein päättyivät kaikki pakopolut… Ne päättyivät Jumalan pihteihin… Välttämättömyys oli nyt edessä… Sen huomasi Oolavi…Hän sai silloin uhmaavat voimansa takaisin… Koskenlaskijan uhmalla, mutta synkkänä ja mieli myllynkivenä astui hän enkelin eteen… Hän nousi kuin haamu pimeästä onkalosta ja vastasi enkelinpuheeseen:
— "Minä pelkäsin, siksi minä pakenin… Ja minä pelkäsin, koska olen pahaa tehnyt…"
— "Kuka sinulle ilmoitti, että olet pahaa tehnyt?" — kysyi enkeli häneltä.
Mykkänä kuunteli Oolavi kysymystä… Vuori valitti vaivojansa…
Mustasta kuusta kihosi verinen väri… Silloin enkeli vastasi itse
Oolavin puolesta, selittäen hänelle samalla:
— "Sinun työsi sen sinulle ilmoittivat… Jos olisit hyvää tehnyt, silloin olisi iloinen katsantosi… Mutta sinä teit pahaa. Siksi pelkäät sinä nyt Häntä…"