Pauhinaksi räjähti silloin pahan voittolaulu… Pimeys vapisi… Veren-ääni sekottui laulun säveliin. Erämaa synkkeni… Kauhu kulki korkeudessa… Ohdake nousi kaikkialla, kummitusten kylvämänä… Synkät sanat lausuttuansa lähti Oolavi epätoivoisena omalle tielleen… Hän lähti pois Luojan luota. Surkeuttansa kantaen poistui hän kuolon kolkkoon erämaahan… Yö nousi siivillensä… Kuu valoi kelmeätä verivaloa.
Vaan silloin pimeästä korkeudesta laskeusi suuri pimeyden henki…
Riemuisena, täynnänsä voimaa sekä ylpeyttä lausui hän Mikaelille:
"Hän lähti minun toimestani pois sinun Jehovasi orjuudesta… Se
Kain ei ollut ensimäinen… Ei saa hän jäädä myöskään viimeiseksi…
Siis pääni onkin rikki polkematta."
Kuivan, hämärän erämaan pimeydessä valitti ihmishenki surkeuttansa.
Sitä osottaen lausui Mikael Perkeleelle:
— "Vaan katso kuinka onnetonna hän poistuu Luojan luota pahan erämaahan: Hänellä on raskas vuori hartioilla."
Yö synkkeni… Etäällä erämaassa vaelsi Oolavi, harteilla vuori…
Taivaalta kuului suuri soiton pauhu. Suuri ääni huusi Oolaville:
— "Pois palaa aikanansa Isän luokse, kun kumminkaan et vuori hartioilla kauvaksi jaksa harhanteitä käydä… Ja rikoksien vuoritaakka voidaan pois heittää ainoastaan Luojan luona…"
Kun loppuivat kaikki entiset polut.
Oli suomalainen jouluyö. Kuu helisi taivaalla kirkkaana kylmänkellona.
Ensimäiset kirpelevät talven pakkaset olivat Pietarissa juuri alkaneet. Kaduilla loimottivat pienet nuotiotulet punaisina kylmänkukkina. Tiheä tähtikylvö koristi kuun taustaa, öisen taivaan kuperaa. Pakkanen kävi tähtien valossa yhä terävämmäksi, pisteleväksi. Linnunrata kohosi äärettömyyden huimaavan mahtavana taivaankaarena, jossa miljoonat auringot kiteilivät kipinäkirkkaina kylmän neulankärkinä. Luomisvoimat raatoivat. Varjot leikkelivät kaikkeudessa valoa, silpoivat sitä suunnattomina veitsinä ja koko äärettömyyden tähtipalo leimusi halki kaikkeuden yleisenä maailmanpalona, syöksyi raivolennossansa ratojansa pitkin ja pauhullansa veisasi kunniaa Jumalalle korkeudessa.