— "En kulje koskaan naista kosimassa… Miksi minä silloin miellyttäisin?… Minä puhun totta: Itku neitoselle on pieni, puhdistava ukkos-ilma: Se poskeen tuopi heleätä punaa ja silmään kauniin, tenhoavan surun, joka murtaa kovimmankin miehen mielen, jos pieni kyynelhelmi sekä huokaus lisäävät vielä surun vaikutusta…"
Hänen sanansa putoilivat nuoren naisen herkimpiin. Ihastuneena kysyi tämä:
— "Niinkö?… Olinko minä itkiessäni kaunis?"
— "Hurmaava… Mutta itkulla on määrä: Sen yli mentyään se rumentaa."
Hänen sanansa olivat naiseen vaikuttavaa tenhoa Neiti Iltamo värisi hänen edessänsä ja istui uteliaana kuin kuvastimen edessä, kysellen:
— "Itkinkö minä aivan parahiksi… en liian paljon enkä liian vähän?"
Perkele tarkasti häntä viisaasti ja vakuutti:
— "Sinä itkit itsesi aivan kauneimmilleen… Siis nyt on aika lakata jo siitä…"
— "Entäs jos mieleen jääpi vielä itkettävää?" — keskeytti nuorinainen kyselyään murheellisna kuin pieni lapsi, saaden vastauksen:
— "Se täytyy silloin nauramalla poistaa… Näes: Joka paikkaan vievät monet tiet… Ja mikä on sinun itkujesi syynä?"