Se oli kuin salama, joka iski huoneeseen. Kuin nöyrät koirat vetäytyivät tappelijat sijoillensa lavitsoille, ja silmänräpäyksessä kuorsasi koko joukko mitä sikeimmässä ja raskaimmassa unessa. Ainoastaan Oolavi valvoi ja istui tylsänä, ajatuksettomana. Siellä täällä oli joku unesta muka heräämäisillänsä… Joku puhui unissansa. Kaikki näyttivät aikoja sitten nukkuneen mitä raskaimpaan uneen.
* * * * *
Poliisijoukko astui sisään ja alkoi tarkastus. Nyt vasta huomasi
Oolavi oman vaaransa ja vaani tilaisuutta huomaamatta poistuaksensa.
Hän lohdutteli itseänsä sillä, että poliiseista ei kukaan häntä
tuntenut.
Mutta jo sisään tultuansa oli yksi niistä alkanut salavihkaa häntä tarkastella. Se oli sama poliisi, joka oli häntä kiinni-ottaessa ampunut. Hetken kuluttua kuiskasi hän jotain pristaville ja tämä antoi merkin. Oolavi nousi ja aikoi poistua. Silloin tarttuivat useat voimakkaat kädet häneen takaapäin ja hetkessä oli hän nujerrettu ja pantu raudat käsiin. Sen tehtyä kysyi pristavi hänen nimeänsä. Tylsänä lausui Oolavi jonkun väärän nimen. Pristavi lisäsi siihen:
— "Myöhemmin näemme onko oikea… Te suvaitsitte äskettäin pankin ryöstää… Suvaitkaapa nyt seurata meitä tekemään rahoista tiliä!"
Oli jo aamuyö, se aika, jolloin Litvan väki lähtee joulukirkkoon. Vankilan ovi sulkeutui ja Oolavi jäi sen taakse raudoissa istumaan. Hänen viimeisetkin voimansa herposivat, kun hän tajusi tilansa kauheuden, Kokoon kutistuneena ajatteli hän kulkemiansa teitä ja niitä voimia, jotka hänet olivat niille teille sysänneet. Hän muisti taas Harhaman kirjaa, joka oli hänelle levittänyt elämän kirjavat, huonot hedelmät houkutteleviin väreihin käärittyinä. Hän oli tarttunut sen antimiin, ottanut hyvän- ja pahantiedon kirjasta sen hedelmän ja todellakin hänen silmänsä olivat siitä avautuneet: hän tunsi nyt elämänsä kokemuksesta hyvän ja pahan, tiesi pahan kauheuden ja hyvän ihanuuden. Raamatun ijankaikkinen totuus kirkasti itse itsensä. Se kohosi elämän erehdyksistä, loasta ja rikoksista kuin taivaalle vyöryvä valokirkas aurinko, joka valollansa huikaisee kaiken ja jonka voittokulkua ei mikään voima voi estää, eikä sen valoa millään olemattomaksi tehdä.
Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.
Tuskanmalja ilmestyi taivaalle. Ihmishenki joi jalointa juomaansa.
Oli kylmä yö. Tähtitaivas oli sammuksissa. Kolea, kirpelevä tuuli tupruutteli lunta sakeana tuiskuna. Se tukkesi polut, tuiskusi ajo-tiet umpeen. Pakkanen pisteli. Tuiskulumi oli neulaterävän kylmää.
* * * * *