Sauna oli kylmä… Haikara suri sen harjalla… Kiuas oli nokimustia suruja täynnä…
Mutta Tuonelassa valmistettiin kehtoa pienen tulla… Lapsenrievut kuivuivat orsilla… Kapalovyö oli valmis… Haikara odotti sielläkin, Tuonen kylmillä mailla…
Yhä kylmeni… Yhä pimeni…
Sydän-yön seutuvilla käveli Martva yksinänsä hautausmaan ohi. Hän oli lähtenyt kävelylle, ei suotta aikojansa, mutta ei myös minkään asian tähden… Mieli oli ollut tuskaa täynnä, ajatukset polttavia, ja siksi oli hän lähtenyt ulos yöhön kuin kertoaksensa sille surujansa, pyytääksensä sitä jäähdyttämään hänen sielunsa hirmuista paloa…
Jokunen tähti tuikahti pilvenraosta… Korkealla taivaalla häämöitti tuskanmalja…
Ajatuksettomana oli Martva harhaillut, oli viipynyt kauvemmin kuin oli aikonut ja edennyt kauvas asunnostansa, sitä ollenkaan huomaamatta… Viimein tunsi hän jalkojensa herpoutuvan ja voimiensa väsyvän… Hän alkoi hoippuen kahlata takaisin kaupunkia kohti…
Surullinen haikara lensi saunan katolta pois… Se istahti hautausmaan aidalle… Pää oli kallellaan, siipi suojana vilua vastaan… Se suri ja katseli rikkaan Ranniston onnetonta tytärtä…
Tuskanmalja täyttyi ihmishengen juotavaksi… Se tuikutti pilvessä pienenä tähtenä… Martvan voimat väsyivät väsymistänsä… Jo laulahti haikara ensimäisen laulunsa… Se tervehti sillä pientä tulijaa… Surullinen oli laulu, kylmä haikaran povi…
Silloin vasta huomasi Martva, että hänen äitionnensa aika oli tulossa…
Hautausmaalla hiiviskelivät Tuonelan elottomat neidot… Niillä oli kalmanpaita päällä, sen kylmät, valkeat sukat jaloissa… Haikara jatkoi haikeata lauluansa… Tuskanmalja laskeutui alemma…