Tuskankukkaset puhkesivat surullisen laulun sanoista. Ne puhkesivat polttavina, tulivärisinä… Martva tuli surullisemmaksi. Hän katseli tuskan kukkaa, joka punotti korkeudessa. Se jalostui hänen silmissänsä, kuten aamurusko, joka haalistuu, kelmenee ja sitten leviää taivaalle suureksi päivän kirkkaudeksi. Hetken hän nautti sen jaloista, tulikuumista väreistä, mutta se nautinto poltti häntä poroksi. Vaimo jatkoi:
"Siis nouse siihen korkeuteen, johonka tuska jalostaa! Yöt päivät pyri Jumaluuteen! Alhainen sulle on tää maa. Ei siiven kantomatkaa täällä oo kyllin sulle, tään maan päällä."
Martva pidätteli silmäänsä, ettei se purkaisi kirkkaita kyyneleitänsä. Korkeuteen katsellen muisteli hän paljoa… Hän muisteli entistä yhteyttänsä Jumalan kanssa… Hän muisteli, miten hän oli Hänestä aivan tietämättänsä pois solahtanut… Hän ujosteli nyt Jumalaa ja samalla ikävöi Häntä… Hän ajatteli nyt Häntä kuin armainta isän kotia… lapsuuden kulta-aikaa, kauneita morsiuspäiviä ja kaikkea mikä on elämässä jaloa ja suurta ja kaunista… Eikä hän tajunnut, miten Hän oli Hänestä pois valahtanut… Eikä hän oikeastaan ollut Hänestä poiskaan… Hän oli Häneen ainoastaan toisessa suhteessa kuin ennen… Hän oli tehnyt jotain, jota nyt peitteli Häneltä.
Hän katseli entistä hartaampana korkeuteen… Se oli jo täynnä tuskankukkia… Se punotti tulihohteisena kukkamaana… Kaikki oli siellä jaloa ja kaunista… Enkelit kulkivat valkopuvussa, surren, katsellen kukkamaata. Vaimo veisasi edelleen:
"On suurin nöyryys, inho maineen lennähdys sielun korkeuteen, niin kuin on hyrske meren laineen ranniston vuoreen, paluu veen takaisin veden alkujuureen: ulappain yhteyteen suureen."
Murhe painoi Martvan mieltä. Elämä hämärtyi, silmä sumeni. Hän katseli taas tuskankukkia, kuin äiti rakkaimman, autuaan lapsensa hautaa, kun ilta-aurinko valaa sille surullista punaansa… Hän oli niiden kukkien keskellä juuri huomaamaisillansa pienen lapsen autuaana hymyilemässä… Hän muisti hautausmaan… pakkasen…pienen vainajan… Hän oli juuri itkuun pillahtamaisillansa, mutta silloin huomasi äiti tyttärensä surun… Kyynel kierähti äidin silmästä. Hän salasi sen, kääntyi pois lapsestaan ja kuivasi kostean silmäkulmansa. Luomapuut pyörivät. Vaimo veisasi:
"Halveksi siksi, ihmishenki, mainetta sekä soimaajaa! Sa suuri oot, siis niiden renki et maailmassa olla saa. Maan runot siis ja maine heitä!… Käy suurna taivaan runoteitä."
Martva lakkasi hengittämästäkin… Tuskan tuli poltti häntä… Korkeudessa, tulisilla kukkamailla kävelivät enkelit… valkeat suruliinat hartioille heitettynä… Ne viittasivat liinoillansa häntä tulemaan sinne… Mielen täytti koti-ikävä… Talo oli tuskaa täynnä… Ruumis-arkku tuntui olevan tuvassa, jossa vaimo veisasi… Väki suri mustat kukat kädessä… Ei tohtinut kukaan hisahtaa, ei häiritä arkussa nukkuvan rauhaa.
Hetken pidätti hän henkeänsä, mutta sitten mursi sisällinen tuska tokeensa, kyynelvirta salpansa… Pieni lapsi hymyili kuoleman mailla tuskankukkien keskellä… Hän ei jaksanut enää kestää… Voima petti… Hän purskahti katkeraan itkuun ja kätki kasvonsa vuoteen tyynyyn, nyyhkyttäen siinä, tyynyyn itkuansa tukahuttaen…
— "Martva!… Rakas Martva!… Mikä sinulle nyt tuli?" - hätäili äiti, joka näki tyttärensä ensikertaa ääneensä itkevän.