— "Ai… jai… jai… jai!" — kuului hiljainen huokaus, tukahtuen tyynyyn sekin.
Äiti hätäytyi. Hän sulki oven, kuivasi kyyneleensä, yritti nostaa
Martvaa tyynystä ja kyseli itkunsa seasta:
— "Mikä sinulle tuli?… Martva-kulta!… Älä itke, Martva-rukka!…
Älä itke, rakkaani!"
— "Äiti-kulta!… Voi äiti-kulta!" — vaikeroi onneton tytär.
Tuvasta kuului taas surullinen veisuu. Äiti ja tytär itkivät yhdessä, surivat kilpaa. Kumpaakin polttivat toisensa kyyneleet… Äiti lohdutteli onnetonta, puheli hänelle ja silitteli hänen kutrejansa. Hän luuli kyyneliä morsiamen ikävästä johtuneiksi… Martva painoi kädellänsä tulikuumaa sydänalaansa… Koko hänen olemuksensa oli yhtenä katkeruutena… Hän kärsi kuin mato tulipitimissä… Hän oli takeena Jumalan suurella alasimella. Äiti tiedusti häneltä:
— "Lapsi-rukka!… Koskeeko sinuun?… Oletko sinä sairas?… Minä lähetän isää noutamaan…"
— "Ei… ei… ei… Ei minuun koske," — kuului itkuun tukehtuva vastaus. Elämäntuska hohti yhä tulisemmissa väreissänsä. Murtunut äiti lohdutteli:
— "Rauhotu nyt, lapseni!… Älä itke, armaani… Onko sinulla ikävä?"
Martvan vartalo nyähteli itkunkouristuksista. Hän vastasi valittaen:
— "Voi, hyvä äiti!… Voi, minun rakas kulta äitini… Voi minua onnetonta…"