— "Rauhotu!… Rauhotu!… Rauhotu!" — rukoili itkevä äiti.
— "Ei… jei… ei… jei… ei… Voi äiti-poloinen," — valitti Martva. Surullinen veisuu säesti valitusta. Elämäntuska hymyili nurkassa nuorena tyttönä, tulikukkiin puettuna… hypisteli kukkiansa… ujosteli… hohti tulikuumaa tuskaa kauneutenansa… Se poltti ihmistä hyväksi… puhdisti… kulutti pahaa… jalosti ja kirkasti…
Elämäntuska on tulista jaloin… Se on tuskista suloisin.
Vihdoin olivat polttavimmat kyyneltulvat itketyt. Mieli väsyi, raukesi tuskiinsa, kuin väsynyt uneen. Äiti kohenteli sairaan pään-alusta, asetteli sairaan peittoa ja lohdutteli:
— "Älä anna mielen masentua! Kesäksi tulee Oolavi kotiin ja silloin on kaikki taas ennallansa…"
Martva hymyili katkerasti, suuteli äitinsä kättä ja kiitti:
— "Kiitos, äiti-rukka!… Istu tänne vierelleni!… älä vaivaa itseäsi!"
Äiti istahti vuoteen vierelle. Syntyi äänettömyys. Martva katseli haaveillen korkeudessa punottavia tuskankukkia. Poski oli heleänpunainen itkusta ja sairaudesta. Suupielessä näkyi kaunis, katkera tuskanväre ja silmiä himmensi suru. Äiti tiedusteli taas:
— "Onko Oolavi nyt kirjoittanut?"
Martva ajatteli. Väsyneellä, välttelevällä äänellä vastasi hän lopuksi: