— "On hän kirjoittanut…"
Itse asiassa oli Oolavi jouluaattona kirjoittanut viimeisen kirjeensä. Siinä oli hän ilmoittanut matkustavansa muutamaksi viikoksi Saksaan lopettamaan siellä opintonsa jonkunlaisella opintomatkalla. Sitten oli hän hävinnyt. Martva ei ollut alussa sitä huomannutkaan. Hänellä oli kyllä omista suruistansa. Myöhemmin alkoi hän oudostella, kun ei kuullut hänestä mitään, ei tiennyt osotetta. Mutta se oudostelukin tukahtui taas tuskiin. Hän luuli Oolavin töiden olevan aiheena vaikenemiseen ja osaksi unohti hänet kokonansa, palaen yöt päivät suuren tuskansa ahjotulessa.
Äiti kysyi taas hellästi:
— "Joko hän kohta lupaa tulla?"
Tylsistyneenä, väsyneenä ja katkerana vastasi Martva:
— "Niin, äiti!… Kyllä kai hän kohta tulee… kun lopettaa lukunsa…"
Hän vaikeni. Kysymys johti mieleen koko elämän katkeruuden ja silloin alkoivat hänelle taas soida kamalat kellot: Hän muisti taas erehdyksensä ja lapsensa kuoleman, tuskiensa polttavimman tulen, sielunsa suuren salaisuuden, ja sen väliaidan, joka häntä Jumalasta eniten eroitti.
Kaikki kukat katosivat. Hänen eteensä ilmestyi lapsen haamu, kuten tuhannesti ennen, hänen salassa itkiessänsä. Hän tunsi olevansa polttorovioon putoamaisillansa… Lieska löi korkealle… Hän vapisi ja katsoi korkeuteen… Siellä näki hän lapsensa lumikinoksella värisemässä… Kasvot olivat tuskan vääntämät… Alaston ruumis vetäytyi pakkasen pihdeissä kyttyräksi, kuin tuliselle raudalle viskattu käärme… Hennot sormet jäätyivät… Hartiat vetäytyivät kokoon… kasvot pakahtuivat itkusta punaisiksi…
Martva vapisi… Kauhistuneena käänsi hän kasvonsa tyynyyn ja purskahti raivoisaan itkuun ja huokasi verisen-katkerana:
— "Oi, Oolavi!… Oolavi… Oolavi… Oolavi!…"