Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.
Pääsiäiskellot soivat… Taivaalla paloi himmeä tuskantuli…
Suuri tuskankirkko julisti Jumalan kunniaa: Valtavuudellansa kertoi se Hänen kättensä voimaa… Mahtavana viskautui holvipaljous korkeuteen… Kaunis, jylhä pylväsmetsä kannatti sitä hartioillansa… Patsas seisoi soleana, holvi kupertui kauniina… Sen hämärässä, huimaavassa korkeudessa tuntui liitelevän aina sureva enkelijoukko… Pieneksi kutistui niiden holvien alla ihmishenki… Holvin kivipaljouteen kasattu paine tuntui uhkaavan paineellansa sen maan tomuksi rutistaa.
Suuret ovat Jumalan kätten työt, mahtavat ovat Hänen kirkkonsa holvit.
Jo synkkeni päivä pääsiäis-yöksi… Taivaalla sytytettiin tuskantulisoihtua… Maa ja taivas odotti ja huusi pelastustansa…
Suuri Tuskankirkko aaltoili väkeä täynnä… Ihmishenki etsi siellä tulijuomaa suuren tuskansa sammuttimeksi… Ihmisjoukon liikkuessa aaltoili koko Tuskankirkon kirkkoväki kuin lainehtiva tuskanmeri… Kaikki hukkui huminana kirkon puolipimeyteen… Se puolipimeä täytti kaiken… Se antoi kirkolle salaisen kauniin pyhyyden leiman… Haudantakaiset hämärät leijailivat kaikkialla… Kynttilät paloivat himmeästi… Aaveilta, taivaan toivioretkeläisiltä näyttivät niiden valossa armon anojat… Laulu hymisi, tuska humisi… Salaisuus peitti enkeleitä, verho Kaikkein pyhintä ja kuoleman salainen esirippu kätki kalman työkaluja…
Yö yhä pimeni… Kärsimyksen kellot soivat jo kumeasti… Jo loisti tuskantuli kirkkaalla valolla… Tuskankirkossa koveni tuskanhumina… Ihmishenki huusi vapahdusta pahasta, alhaisuudesta, halpuudesta, johon se oli erehtynyt, saaden sen olentonsa ikisairaudeksi… Korkeudessa, holvien puolipimeydessä leijailivat surevat enkelijoukot… Ne veisasivat siellä suurta suruvirttä…Parvekkeella soivat suuret urut… Valtaavalla soitolla säestivät ne ihanaa enkelilaulua… Siihen yhtyi ihmishengen suuri tuskanhuuto… Ihminen kärsi… valitti… janosi onnea… huusi hädissänsä…kiemurteli tuskansa tulessa…
Hänen päällänsä leijailivat armottomat elämän ja kuoleman voimat…
Tuskanhuudon pauhatessa saapui Martva kirkon ovensuuhun. Enkelit lauloivat… Urut soivat… Tuskaiset rukoilivat polvillansa… Pyhyys täytti ilman hämärällä… Kynttilät tuikuttivat kuin himmeät tuskantähdet… Hätäytyneenä, arkana lymysi Martva ovensuuhun…Siinä värisi hän avuttomana, niin kuin pieni linnunpoika… Hän pelkäsi ja ujosteli… Hän karttoi ja kaihtoi nyt ihmisiä ja Jumalaa…
Väki kohisi, laulu hymisi… Tuskankellot kumahtelivat yhä tiheämmin… Kirkon hämärissä leijaili himmeästi hohtava verimalja… Sitä nähdessä yltyi ihmishengen jano… Rukous muuttui palavaksi, hätä hirveäksi… Hetkeksi hiljentyi sitte tuskanhuuto… Holveista tulvi silloin ihana, ylhäinen puhdas enkelilaulu… Surevat enkelit veisasivat korkeudessa: