Hän puhui taas ruhtinaana. Koruttomuutensa, hurskautensa ja miehekkyytensä kautta suurena leimahteli hänen jalo, jumala-uskon ja työn kirkastama henkensä. Rautainen Tuukkala näki hänet edessänsä häntä voimallisempana, sai siitä voimaa ja rohkeutta ja työnsi miehekkäänä tulisen puukon ystävänsä olemukseen:
Hän kertoi lyhyin sanoin eilen kaupunkimatkallansa saaneensa tietää, että hänen poikansa oli jo perinpohjin hävittänyt molemmat talot, Litvan ylpeydet, Jumalan palkat ihmistyöstä, Ranniston ja Tuukkalan. Hän teki selkoa asiasta, rahojen kavaltamisesta ja veloista, joista molemmat talot joutuisivat oitis vasaran alle.
Miekka oli työnnetty kahvaa myöten ihmis-olemukseen. Sen työntäjä odotti nyt verivirran purskahtamista.
Kun hän oli lopettanut, kyyristyi hän kokoon ja puristi tulikuumana humisevan päänsä käsiensä väliin.
Syntyi äänettömyys, Rannisto käveli huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti rauhallisena ja lausui:
"Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi lahjoittaa minulle Jobin osan… Hän on ottanut omansa minulta ja uskonut sen toisten hoitoon ja Hän on erehtymätön… Hänelle olkoon kunnia ja kiitos lainasta ja siitä, että on vapauttanut minut nyt sen hoidosta ja suonut minulle Simeonin rauhan!…"
Hän oli juonut elämän katkeran maljan ja kiittänyt sen Antajaa. Hän osottautui taaskin ihmishengen ylimykseksi ja todisti sillä Jumalan hengen suuruuden ihmisessä. Rauhallisena kysyi hän Tuukkalalta:
— "Missä on Oolavi nyt itse?"
— "En tiedä… Arvelevat paenneen Amerikkaan", — sai Tuukkala vastatuksi.
— "Jumala olkoon hänen kanssansa ja ohjatkoon hänet takaisin luoksemme!" — lausui siihen Rannisto.