— "Anna minulle anteeksi poikani puolesta, sillä hän on vienyt sinut turmioon, samaten kuin minutkin…"
Rannisto ei käsittänyt mitään. Hämmästyneenä kysyi hän:
— "Mitä sinä nyt oikeastaan tarkotat?…"
Naapuri painoi puukkonsa syvemmä.
— "Asia on vaikea puhua", — vastasi hän, painuen kokoon ja katsoen synkkänä lattiaan.
Puukko poltti jo Rannistoa: Pahat aaveet häilähtelivät. Onnettomuus puhkesi elämänkukasta armottomana. Rannisto aavisti onnettomuuden tapahtuneen, mutta ei käsittänyt, miten ja missä, eikä myös sen suuruutta.
Syntyi pieni hiljaisuus. Rannisto kokosi voimansa. Käsi raamatunpäällä lausui hän:
— "Minä tiedän kaiken tulevan Jumalan lähettämänä ja siksi voin minä kaiken ottaa myös tyynenä ja nöyränä vastaan."
Ja oikaisten itsensä lisäsi hän:
— "Sinä tunnet sukuni kanta-isän ja hänen seuraajiensa historian: Ranniston taloa eivät järkytä mitkään iskut, sillä sen omistajat seisovat kalliolla, eivätkä hiedalla ja pölyllä… Tiedäthän, että Ranniston talo on monesti porosta noussut, eikä raunioilla ole koskaan nuristu, vaan veisattu kiitosta Jumalalle."