Taas epäröi hän. Tulinen puukko leikkeli häntä itseänsä, kun hän varustautui painamaan sen ystävänsä rintaan. Hän mietti, eikö olisi syytä lykätä hirmu-iskua vaikka huomeneksi… Sekin näyttäytyi turhaksi, jopa vääräksi. Hänen poikansa oli onnettomuuteen syypää ja siksi täytyi hänen olla suora, ei salailla. Hänen on ehdittävä ennen maailmaa.
Yhä kuumeni tulinen veitsi. Tuukkala pyyhki kylmän hien otsaltansa, sulki oven, istahti ja huokasi raskaasti. Hän aikoi jo alkaa, otti jo puukon käteensä, mutta tulikuuma veri täytti aivot… Hän paloi ilmitulena… Kasvot muuttuivat tuhanharmaiksi… Puukko poltti kättä…
Mutta se oli tehtävä. Hän katsahti oliko viereisessä huoneessa ketään, sulki oven. Sitten huokasi hän, valmistautui pistoon, istahti ja alkoi:
— "Minulla olisi sinulle sanottava pari katkeraa sanaa… En tiedä, jaksatko kuulla ja olla tyyni…"
Rannisto ei aavistanut sanoissa piilevän muuta kuin hienoutta… Tyynenä valmistautui hän ottamaan tulisen piston. Rauhallisena kehoitti hän:
— "Ole hyvä!… Vai häiritseekö täällä joku?"
Hänkin katsahti viereiseen huoneeseen, sulki oven lukkoon ja odotti iskua.
Nyt oli isku annettava… Puukko hohti tuli punaisena… Tuukkala painui kokoon. Lattiaan katsoen ja raskaasti huoaten lausui hän synkkänä:
— "Sanottavahan se kumminkin on…"
Ja nostaen katseensa oudostelevaan Rannistoon lausui hän: