Oli sen tulo-aika.
Talven hanget kasvoivat kukkia: Jumalan tuomio puhkesi ihmis-elämästä itsestänsä. Se puhkesi kuin kukkaterä varren, juurien ja lehtien kasvu työstä, hedelmä kukan lemmestä ja sen muusta raatamisesta. Eikä pannut halla elämänkukkaa, ei katkaissut sitä niittäjän viikate.
Järkkymätön on Jumalan vanhurskas tuomio. Se on kiertämätön, kuin kaikkeus, erehtymättömämpi kuin päivän nousu.
* * * * *
Oli talvipäivä.
Auringon valokehrä kieri kylmällä taivaalla kirkkaana, kylmää säteilevänä hopeapyöränä. Savu lappautui liesistä suorana, punoutui savunuoraksi ja hupeni yläpäällänsä kirkkaan ilman värien sekaan. Harakka riiteli sian kanssa ruuasta, tepasteli sen edessä, hyppäsi selkään ja aikansa siinä iloittuansa lensi aidan seipääseen, jossa alkoi tarkastella ympäristöä.
Luonto raatoi siten ennallansa. Harakka hyppeli ilosta ihmissurujen keskellä, tuskantulien palaessa.
Rannisto istui huoneessansa ja laski kuukauden tuloja ja menoja. Työ oli juuri loppunut ja hän korjaili kirjanpitokirjojansa kassakaappiin, kun kuului kulkusten ääni ja kartanolle lennähti Tuukkalan korskuva hevonen… Tulija sitoi hevosensa nopeasti kiinni ja astui huoneeseen masentuneen, synkän näköisenä. Tavallisten kuulumisten kysymyksiin vastasi hän jonkun kuivan sanan ja istahti äänetönnä.
Terävä puukko oli tuotu taloon. Suuri isku oli tulossa. Tuukkalan hartioita painoi vuori. Hän mietti miten alkaa. Hän tutki Ranniston rauhallisia, jaloja kasvoja ja tunsi olevansa nyt pakotettu pistämään tulisen puukon hänen sydämeensä.
Yhä terottui puukko… Yhä epäröi pistäjä… Rannisto puheli rauhallisena. Tuukkala oli harvasanainen. Hän mietti, eikö olisi mahdollista jättää tulinen pisto pistämättä, ainakin toistaiseksi. Se tuntui mahdottomalta. Tulinen malja kannettaisiin kumminkin huomenna taloon… Ehkä tarjoaisi sen maailma raaoin, armottomin sanoin.