Kaikki hiljeni… Väki odotti polvillansa… Runsaat, kuumat kyynelvirrat valuivat… Suuren Rippivieraan eteen astui enkeli, kädessä katkera kalkki, jossa kuohui maailmantuska… Hän sekotti sen juoman Viattoman verellä… Hän antoi Rippivieraan juoda omat tuskansa maailman tuskan keralla… Kaikki valmistui… Aika täyttyi…
Jo oli malja valmis… Jo nosti enkeli sen Rippivieraan juotavaksi… Kauhuissansa katsoi näkyä menehtynyt Martva… Hän vaipui permannolle kokonansa, vapisi… itki… kiemurteli… rukoili ja huusi tuskissansa:
"Oi älä omaa Poikaas' uhraa mun tähtein!… Sääli Häntä, oi! Oi älä ihmiskättä tahraa sen pyhään vereen… Kuka voi nyt mua auttaa hädässäni… Oi, koko minun elämäni on tullut muille turmioksi! Oi, miksi synnyin onneton! Mun tähteni, Hän, tahraton, nyt kärsii!… Älä, hyvä Luoja, mun tuskiani Hällä juota!"
Yhä katkerampana vaahtosi tuska… Ihmishengestä paloi pois paha… Se paloi tuskan tulessa… Virtanaan tulvi jo ilohuuto kuolemanmailta… Suuri Rippivieras joi jo maailman tuskaa…
Palava, harras rukouksen pauhu nousi silloin niin kuin suuri sävelmeri kohinaan. Polvillansa vaikeroiden rukoili ihmisjoukko tuskissansa:
"Oi, Jumalan Karitsa,
joka pois otat maailman synnit!
Armahda Sinä meitä!"
"Armahda… armahda… armahda!" — lauloi ihana kuoro, kerraten kansan rukousta, ja kirkon holvistoiden korkeudessa jatkoivat suuret enkelien joukot hartaalla, ihanalla veisuullaan: "Armahda… armahda… armahda heitä!"
— "Armahda minua, Jumalan Karitsa!… Armahda… armahda…armahda!" — vaikeroi menehtynyt Martva tuskanhuudon säestyksellä.
Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.
Ääni tuli ijäisyyden mailta. Se tuli elämän ongelman selitykseksi. Se selitteli sitä, ollen itse ikuinen hämärä…