Mutta silloin kiemahti hänen taaksensa rietas Harhaman elämän siittämä käärme… Suuri kohahdus kulki kirkon halki… Martva ei nähnyt rietasta matoa semmoisena, kuin se oli… Hän tajusi sen omana rikoksenansa… Hän hätäytyi, alkoi ujostella, häpeillä… Nopeasti koki hän jouduttautua alttarin luo, pois väen silmäyksistä… Hänen katseensa oli epätoivoinen, hänen hengityksensä oli hätäytynyt…Peljästyneenä katseli hän tietä… Rietas käärme kulki yhä hänen takanansa…
Taas kuohui tuska laulun hyminässä… Väki, joka huusi vapahdusta, näki Martvan, sekä riettaan käärmeen… Kaikki mykistyivät inhosta ja kauhusta… Syntyi hetkisen hiljaisuus… Sitten kuohahti kaikki taas kohinaksi… Väkijoukko alkoi paeta rietasta näkyä… Aaltoellen syöksyi kaikki pois tieltä, karttaen onnetonta Martvaa… Kauhuisat katseet tuijottivat häneen… Se kauhu, tuska, kohina ja joukon pois tieltä väistyminen sekottautui enkelien suureen laulun pauhinaan… Kuolo tuntui kulkevan väen läpi… Se kulki peljättävänä, kalmanliina hartioilla…
Jo hajosi Joukko kahtia tielle… Jo huomasi Martva kuinka häntä väki pakeni… Säikähdellen, vavahdellen yritteli hän ottaa askeleen milloin sinne, milloin tänne… Hädän valtaamana syöksähteli hän alttaria kohti hiukset hajalla, katse apua anovana… Tuskissaan, kauhuissansa vaipui hän siellä polvillensa pimeimpään holviin permannolle… Maahan lyötynä, epätoivoisena vaikeroitsi hän:
"Oi, väki kauhuissansa jo mua karttaa!… Konsa mä haudan rauhan saan… Nyt loppua jo alan… Ma, raukka, aivan palan… Voi tuskaa tämän maan!"
Hänen rukouksensa värisi kuin tuskansuortuvan varassa… Hänen sielunsa paloi tulena… Hän huusi rikki revittynä… Valtaava kuoro todisti silloin alttarilla tuskan suuruutta. Se lauloi:
"Voi tuskaa! Voi vaivaa! Tule, Luoja, ja juo se tuska ja tuo taas rauha meille eksyneille!… Auta, Luoja, auta oi!"
— "Auta, Luoja, auta meitä!" — jatkoi tuskainen ihmisjoukko. Kaiku valitti, tuskanlähteet kuohuivat, väki vaikeroi Martvan mukana… Lohdutellen lauloi taas enkelien joukko:
"Kohta joutuu vapahdus. Nyt jo saapuu pelastus. Suuri Rippivieras juo kohta maljan. Hän se tuo maahan rauhan. Voittolaulu raikukoon siis, niin kuin pauhu!"
— "Oi… joi… joi!" — vaikeroi Martva käsiänsä väännellen. Kaikuja väkijoukon valitus kertaili hänen valitustansa… Urut soivat ja enkelit veisasivat.
Silloin kuului vapahdettujen henkien ilohuuto, tullen kuolemanvaltakunnasta. Tuskainen kansa laski polvillensa ja lauloi Jumalalle ylistystä. Palavin huulin odotti se tulijuomaansa… Jo tuulahti suuri vapahdus… Jo veisasivat henget kuoleman valtakunnassa…Jo lymyytyi siellä käärme… Jo polvistui alttarille Jumalainen Rippivieras: maailman suuri Vapahtaja. Hänen päässänsä oli orjantappurainen kruunu… Veri vuoti Hänen kyljestänsä… Jo odotti Hän polvillaan kalkkiansa.