Jo oli hän haudan siunannut, jo oli se umpeen luotu… Hiljaiset muistokellot soivat vielä, yhä loitoten, yhä häviten kuuluvista… Väki seisoi lapiot kädessä… Oli tullut jo aika hajautua, unohtaa kuollut ja lähteä elävien askareille… Rannisto kiitti kaikkia palvelijoitansa avusta ja ystävyydestä ja lausui lopuksi:
— "Jumala ei ole suonut minun teitä palkita elämänne illalla, mutta
Hän itse on sen paremmin tekevä… Siunatkoon Hän teitä!"
Silloin antoi jokaisen silmä vielä uuden antimen ehtymättömistä kyynelrikkauksistansa. Itkun punaamat silmät ja kuuman kyyneleen punaisiksi turvottamat posket todistivat, että suru oli oikea.
Ranniston menneisyyden ja onnen kuolinkellot kumisivat jo viime kumahduksiansa. Suuri tuskan malja näytti olevan loppuun juotu. Ranniston kehotuksesta veisasi väki iki-ihanan hienon runon:
"Ah, sielun', vallita suo Herran ja turvaa Isään rakkaaseen!"
Mutta Martva seurasi suurta surujuhlaa puoli tajuttomana, kaikelle tylsistyneenä ja turtuneena. Hän vaelsi kuoleman morsiamena elävien mailla.
* * * * *
Taivaan korkeudessa soivat suuret laulut. Siellä täytettiin uusia tuskanmaljoja.
Jo oli malja taas täysi… Enkeli nousi siivillensä ja otti maljankäteensä… Malja hohti tulipunaisena… Sen juomana vaahtosi polttava tuska.
Puhki kaukaisten pilvien lensi kaunis enkeli maljoinensa, ruumis etunojossa kauniiden siipien varassa… Tuhannet enkelit seurasivat häntä… Ne veisasivat Jumalalle kiitosta, tunnustivat Hänen viisauttansa ja voimaansa… Ne lauloivat: