— "Lue loppuun! Omaa elämäänsä ei voi ihminen kumminkaan itseltänsä salata, eikä sitä kiertää."
Kosken veto koveni… Se huusi jo kuin vesi peto, joka on Martvassa päässyt verenmakuun ja siksi janoaa lisää… Harhama luki edelleen:
— "Tiedän Sinun kerran ylimielisenä julkisuudessa kirjoittaneen: 'Jos et, Jumala, huoli minua tämmöisenä, niin täytyy Sinun minut noutaa loasta, sillä minä astun sinne ja pakotan Sinut sieltä minut noutamaan'… Tämä mielipuolen uhkaus on nyt toteutunut, vaikka päinvastaista tietä: Jumala on painanut sinut lokaan, että oppisit itsesi tuntemaan. Et sinä siis ole voinut Jumalaa pakottaa. Ja siksipä, kuten näet, kaikki mitä teet on lokaa…"
Musta muisto levisi Harhaman eteen. Hän oli todellakin ne sanat kirjoittanut Korpelassa onnensa ja ylpeytensä huumaamana päivää ennen, kun hän alkoi teoksensa kirjoittamisen.
Tuukkalankoski soi kuin suuri vesikannel… Elämä vieri suurena tuskanvirtenä… Mustat linnut lauloivat… Koskesta kohosi onnettoman Martvan haamu… Harhama mietti yhtä ja mietti toista…Ikäänkuin jotakin sanoaksensa lausui hän itseksensä:
— "Kun elämä on raskas, niin se on raskaampi kuin mikään muu."
Silloin hän tunsi taas olevansa Tuukkalankoskelle velkaa Martvan ja sen lapsen hengen. Hän tunsi koskenvedon. Ainoastaan joku näkymätön rihma oli enää aitana. Se rihma oli raukkamaisuus, jota hän kaunisteli luulolla, että hänellä muka on eräs pieni tehtävä vielä suoritettavana.
* * * * *
Mutta korkeudesta laskeusi Perkele Litvaan. Loistavana, ylpeänä seisoi hän siellä ihmis-onnen rauniolla, päässä hohtava kruunu ja tulinen käärme valtikkana kädessä. Kivikovana polki hän jalkansa alle luurankoa, ojensi valtikkansa ja lausui ylpeänä:
— "Minä olen näyttänyt voimani… Minä olen osottanut, että munkinilo oli ennenaikainen…"