Ja hänen täytyi totella, sillä se käsky oli hänen oman elämänsä käsky. Hän luki:

— "Etkö voisi asiaa parantaa esimerkiksi ilmottamalla, että sinä et ole kirjailija. Selitä, että onhan maailmassa jo vähintään kolme sataa miljoonaa ihmistä, jotka kirjoittavat jotain, eikä niitä ole kukaan kirjailijaksi korottanut… Se, kirjailija maineesta luopuminen, on käsittääkseni sinun velvollisuutesi kirjailijoita kohtaan. Sillä tietääkseni myönnät jo itsekin olevasi kuona, jota aina lähtee Jumalankin takeesta, ja semmoisena olet kirjailijoillemme häpeä…"

Hän pysähtyi ja mietti missä määrin hän oli nyt enää pyrkinyt runoilijoiden istuimelle. Sitten luki hän edelleen:

— "Runoilijan puuhistakin luopuminen on sinun velvollisuutesi toisestakin syystä, siitä syystä, että meillä on jo kylliksi runoilijoita, ja kylmässä maassa, jos mieli kestää ja tulla toimeen tarvitaan ennen kaikkea muuta, ja viimeiseksi runoa… Ja voi kansaa, joka meidän kansamme asemassa ollen rakentaa huoneensa runojen ja romaanien varaan!"

Taas ajatteli Harhama. Koskenveto kohisi suurena, jalona kuolemanrunona… Sen seasta kuului onnettoman Martvan surullinen laulu… Niitä kuunnellen jatkoi Harhama lukuansa, lukien:

— "Se runoilijan ja kirjailijan istuimelta alas astuminen voi sinusta tuntua raskaalta, valta-istuimesta luopumiselta, jos olet sokea. Mutta se ei ole raskas, jos kuljet avoimin silmin. Silloin nimittäin huomaat, että runoilijana olo ei olekaan mitään kadehdittavaa. Runoilijan — sinunlaisesi nimittäin — suuruus kuvastuu yleensä ainoastaan sen omissa aivoissa. Me maallikot taas näemme semmoisessa runoilijassa jonkin säälittävän hengen ja olennon; jonkun pikku kissan, jonka pään silittämistä jokainen ylevä ihminen pitää armeliaisuuteen kuuluvana velvollisuutenansa. Jotkut tietysti silittelevät sitä, koska pelkäävät sen kynsiä ja ainoastaan aniharvat — etupäässä nuoret koulutytöt — osottaaksensa, että muka ymmärtävät ihmishengen suuruutta ihailla…"

Hieno elämän rihma värisi silmin näkymättömänä. Sen rihman jokainen kuitu kätki itseensä elämän ja kuoleman syyn… Koskessa pulahti vesi… Vanhurskas ääni kohahti… Martvan pääkallo vilahti vedestä… Elämä värisi taas suruvirtenä…

Harhama jatkoi lukuansa. Hän luki:

— "Ota tämä huomioon, niin runoilijan istuimelta alas astuminen on sinulle helppo… Katso myös, mikä kihinä jo vallitsee Danten istuimella: Se on jo aivan kuin saivarteli peitossa ja parasta aikaa käy siellä aivan silmiesi edessäkin ankara taistelu ylimmästä sijasta. Ei totta tosiaan tee mieli siihen taisteluun sormiansa pistää, sillä yksinpä kuohinveitsetkin vilkkavat siellä jo aseina… Ja ruminta siinä on vielä se, että taisteltavana ei ole yksistään Giordano Brunon osa, vaan on siihen oleellisesti — jos kohta vastoin runoilijan tahtoa — yhdistynyt se ruma, jota me maallikot leiväksi sanomme, sillä parempi leipä seuraa väkisinkin suurempaa suuruutta, niin mielellänsä kuin tietysti runoilija itse tahtoisikin karttaa niin runotonta ainetta."

Hän aikoi lopettaa, mutta inhottava käärme kuiskasi ilkkuen hänelle: