— "Totisesti on sillä kaikki kuitti!… Uskomalla ei voida milloinkaan olematonta olevaksi tehdä, ei myöskään olevata hävittää… Siis et voi myöskään uskomalla luoda Jumalaa, jota ei ole, itsellesi. Mutta uskomalla ett'ei ole olemassa Hän, moinen olematon Jumala, pääset Hirviöstä vapaaksi, pääset hänen vitsastansa… Lisäksi jos sitten vielä uskot ett'ei ole piruakaan, niin olet aivan vapaa hänestäkin. Saat tehdä silloin mitä tahdot. Rangaistusta taikka kadotusta et silloin ostaenkaan saisi… Minä sanon sinulle: Pirun kieltäminen on sille kuolettava nyrkin isku, ja helvetin voit sammuttaa, kun heität sen liekkiin kiulullisen kieltämystä…"
— "Vaan lähteä on minulla jo aika…"
Hän poistui. Mutta hetken kuljettuaan hän loihti nuoren naisen nähtäväksi taas Litvan maat… Neiti Iltamo sai nähdä ne maat entistäänkin vielä kauniimpina… Hän näki sen… Hän näki myöskin muuta: kauniin Litvan maat pukeutuivat runolliseen hääpunaan… Lehtipuiden siimeksessä soivat jo hääviulut… Niiden säestyksellä lauloivat kauniit neidot… Ne lauloivat kokoillen valkokukkasia… Koko Litva laittoi nuorelle Oolaville häitä… Mutta silloin näyttäytyi Martva taaskin Iltamolle… Se toi nyt lemmenkukkaa Oolaville. Se pukeutui itse morsiameksi… Musta kruunu mateli lemmenkukan juurella… mustat sukat kuivuivat nuoralla…
Sitä nähdessään raivostui Iltamo. Hän vannoi mustasukkaisena valan:
— "Hän ei saa viedä Oolavia minulta!… Kernaimmin menkööt taivaat sekä maat!…"
Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.
Valot syttyivät, toiset sammuivat. Tiet loppuivat, toiset alkoivat.
Kevättalven aurinko söi jo hankea. Öisin kiiluivat taivaalla ainoastaan tähtirippeet. Korkeuden paraat talvihelyt olivat kadonneet yksi toisensa perästä.
Se epäily, joka oli alkanut Oolavissa kyteä jo kotona Tuukkalassa, oli tienvieriltä saanut aina vain uutta lisätulta: Ounasto ja Harteva ja monet muut olivat siihen viskanneet tulen lisäksi kipinänsä kukin. Tuli oli siten yltynyt, kuten syksyisin taivaan tähtitulitus, kun öiden pimeydessä tahti tuikahtaa tähden lisäksi, kunnes on koko korkeus yhtenä tähtimerenä.
Parooni Geldnersin puheet puhalsivat tulen ilmipaloksi. Oolavi alkoi aprikoita oikean ja väärän olemusta, ja siinä yleisessä sielun sekasorrossa, johon hänet oli syössyt lempi ja elämänsä harha-askeleet, ei hän jaksanut kumota parooni Geldnersin väitteitä väärinä. Puhujan ylhäinen asema ja korkea sivistys ja auktoriteetti olivat hänen sanojensa hyvänä lisäpainona. Oikean ja väärän raja-aidat alkoivat muuttua aidoiksi, joissa oli sumu seipäänä, aidaksena mielivalta, ja joiden kaataminen oli jokaisen oma asia ja päivän tarve, tehtävä, jossa muka kehittyneempi kulki edellä ja joukko seurasi karjana perässä. Erittäin ajatteli hän silloin aina sitä, mitä parooni Geldners oli puhunut avioliitosta, sukupuoli-elämästä, siveellisyyden runollisimmasta käskystä. Mahtavat voimat vetivät häntä etenkin siinä asiassa tunnustamaan oikeiksi parooni Geldnersin puheet: Martva oli kaunis… onni lähellä… armaimmat tähdet kutsuivat onnen utu-maailmoihin… Hän virisi kuin viulu. Voimat, jotka häntä vetivät, olivat niin mahtavat, että hän niiden huumaamana ei huomannut edes sitä, että parooni Geldners itse asiassa oli niin sanotun vapaan rakkauden inhooja, ylimys, joka ei tahtonut koota takkiinsa syöpäläisiä vieraasta turkista.