Lemmenkukka kukki astiassansa… Verenpisaroina hohtivat sen kainot punakukat… Päivä hellitti niitä auringon ja kuun valolla.
Keisarillisessa teatterissa istui Oolavi Martvan keralla, katsellen kaunista balettia. Oli menossa taikakappale, jossa neidot tanssivat lemmentansseja… Näyttämön taustana on ihana lemmenlehto… Päivä paistaa puiden välitse, kylväen aamuvaloa… Se ihailee helmiä, jotka yö on jättänyt kasteeksi joka kukkaan, kimalteeksi joka ruohonpäähän… Se ihailee niitä kuten tyttö, joka on unesta herännyt, näkee helmikylvön kukkasissa, eikä tohdi uskoa omia silmiänsä, ei kajota helmisatoon… arastelee… pelkää kaiken olevan unta tai uskoo helmien olevan muille varatut.
— "Miten ihanaa!" — kuiskasi Martva Oolaville.
Lemmenlehdossa hiipii neito puiden lymyssä… Se hiipii kuin etsisi omaa ajatustansa tai kuin ottaisi kiinni kaipuutansa, joka on päässyt perhosena pakenemaan povesta ja liehakoi nyt kukasta kukkaan… kukan koristukseksi… oman itsensä iloksi… Neidon mieli on täynnä aamun armautta… silmä sen suloa… posken ja poven hipiä ovat sen hienoa puhtautta…
— "Miten kaunis hän on!" — ihmetteli Martva.
Päivä paistaa puiden raoitse… Se nousee ylemmä… nousee puhtaana kuin neito aamu-unesta vuoteeltansa… Se kokoo jo kastehelmiä kukkasista… koristautuu yön helmillä… ilostuu heleämmäksi… hohtaa jo kuin neito kuvastimen edessä aamupuvussa, kutrejansa suoriessaan… kutrin otsalla ilakoidessa… katseen leikkiessä kutrin keralla…
Martva puristi Oolavin käsivartta vaistomaisesti… puristi, kun oli käsivarsi kuin sitä varten kainalossa.
Päivä piilotteleikse puiden oksien takana, kurkistellen niiden lehtirakojen välitse arkana kuin etsien jotakin… kuin tyttö lehdon lävitse, jossa on miehen silmä kaikkialla vaanimassa ja hän menossa uimarannasta kotiin… kauneus ainoana pukimena… Neito seuraa päivän nousun menoja… arastelee kuten sekin… etsii polkua…kätkee kauneuksiansa, ett'ei niihin silmä satu…
Huilu soi… Neito vavahtaa… unohtaa etsittävänsä… muistaa vain salattavansa… Huilun sävel kehräytyy kuin punarihma soittimesta… Solmuna on sävelnyähdys siellä täällä… Joskus höltyy sävelrihman kierre: soitto levenee armaammaksi… hellemmäksi… herkullisemmaksi… Näyttämölle helähtää parvi neitosia, keveitä ihmisperhosia. Ne alkavat tanssia, houkutella neitoa metsiköstä kukkaseksi lemmenjuhlaan. Martva on pelkkää ihastusta.
Jo kuulee neito soiton ääntä… ja heltyy mieli tanssin kutsunnoista… Hän ei tajua, että se on lemmen kutsua… sulhasen armastelua… kosintaa… pyyntöä lemmen suureen runojuhlaan… Hän noudattaa sitä… saapuu mieli viattomana… huuli kokemattomana… lemmenkäsite sielussa puhtaana runokajasteena… sen kuiskailut lemmenlaulujen hienoina, jaloina suruina…