Oli erämaa.
Sen autius ja tyhjyys leijaili taikka värjyi kaikkialla kuin kolkko aavemainen kuolon valta, joka Tuonen autioilla asuinmailla rutistaa kaiken haudan hiljaiseksi… Ei ollut ääntä, ei liikettä… Elämäntyhjyys oli ainoa oleva…
Keskellä sitä suurta autiutta istui Oolavi jylhimmän ikivuoren kukkuloilla… Hän eli taas henkimaailmassa yksinänsä. Masentuneena katseli hän elämäänsä.
Hän istui kauvan kivilohkareella. Niin kauvas kuin vain silmä jaksoi kantaa, ulottui suuri erämaa. Sen täytti elämänturhuus, kaiken katoavaisuus… Hän näki kaiken näkyväisen häviävän mitättömyytenä äärettömään kaikkeuteen… Olemattomaksi haihtui silloin oma ja koko elämä… Se huomio painoi mielen vuorenjuuria alemma… Hän lausui mietteissänsä:
— "Oi, suuri Henki! Kuinka suuri onkaan asuntosi, Kaikkeus!… Jos aatos rientäisi vuosimiljoonia, yötä päivää, hirmuisin vauhdin, etsien sen äärtä, niin ah! ei rahtuakaan sitä likemmäksi se ennättäisi!… Miten pikkuiseksi nyt itse kutistun, kun mietin tässä suuruuttasi sekä kaikkeutta ihmeineen!… Edessäni avautuu nyt erämaa… Sen rajat ulottuvat etemmä silmänkantamaani, mutta se onkin turhan pieni pälvi, jossa elämänturhuus, -häviö ja -tuska on ainoana elon-ilmiönä!… Ah, mikä pienuus, vähäpätöisyys!"
Hän mietti hetken kokoonpainuneena ja jatkoi sitten taaskin puhettaan:
— "Kaikkeuden kuollut ikiholvi nousee majesteetillisena yläpuolelle hurjimmankin ajatuksen, järjen ja mielikuvituksen pisintä kantomatkaa, kannattaen miljaardi-miljaardeja maailmoita… Se maailmoiden suuri paljous pauhaa kaikkeuden holvin kantamana, riippuen maan yläpuolla hirmuraskaana… ah, mikä pelottava hirmupaino!… Sen alla ihmisjoukot hääräilevät kuin pienet tomu- taikka hyttysparvet taistellen rikkaudesta ja kunniasta, jolla seppelöivät ihmistä, sitä katoavaa kuplaa, joka kuolon hengähdyksen puhaltaessa salaman-nopeana haihtuu pois…"
Taas mietti hän, pää alas painuneena, ja jatkoi sitten epätoivoaan:
— "Niin haihtuu turhuutena kaikkeuteen jokainen ihmistyö ja -toimi… Sen vuoksi levittäytyy edessäni eloton erämaa… Mikä toivottomuus!… Jos kaikkeuden ihmeensuuri näky loi minut tomuun, niin armottomammasti masentaa toki tämä vastakohta: tämä ihmishengen tointen, ylettymäin ja taisteluiden turhuus, sekä pienuus äärettömän kaikkeuden rinnalla."
Pää painoi hänen hartioitaan, kun hän taas ajatteli elämää sekä yleistä ihmishengen pikkuisuutta. Hän jatkoi taaskin hiljaa mietteissään: