— "Voi, miten pieni kantomatka onkaan jaloimpainkin pyrinnöiden siivillä, kun ne vain ovat ihmispyrinnöitä! Niin: jopa kerskuvimpain sanojenkin henki ja vaikutin on pieni, halpa mato, joka mataa maassa!… Äsken jumaloitsin kirjailijaa, luullen toki hänen kohonneen maasta. Mutta sitten Geldners paljasti minulle puheillaan, että se onkin pelkkä ihmissyöpäläinen, joka muiden lailla elää elääksensä!… Ja mikä pahempaa: Hän haalii hääräilyllään mainetta: halpaa korutavaraa… kokoilee sitä, niin kuin ilotyttö keräilee helmoihinsa koristeita, jotta silmä erottaisi hänet muista!… Oi, miten pieni olet, ihmishenki!"
Ja yhä synkemmäksi painui mieli. Hän mietti kaiken masentavaa vähäpätöisyyttä ja jatkoi aatteluaan:
— "Niin järkkyy nyt jo usko runouteen, sen korkeuteen, epä-itsekkyyteen… Nyt näen sen itsekkäämmäksi kuin minkään… Sen suuret sanat näyttäytyvät jo pöyhkeilynä… Ne kumisevat niinkuin tynnöri, joka tyhjimmillään ollen antaa kovimman äänen!… Siihenkö johti siis matka, jonka suurena, korkeana määränä oli totuuden löytäminen!… Pahin vielä on siinä toinen seikka: Totuus kokonaan himmenee ja haihtuu kaaokseksi, millä ei ole mitään omaa olemusta, vaan on se kuin kaikkein kepein tuuli: aamulla yksi, iltasella toinen… pohjoinen tänään — huomenna jo itä!… Ja joka maassa vielä eri suunta!… Nyt eksyn, kurja, kerrassaan… Oh, sinä kiusaajani! Missä olet sinä?… Miksi peittäydyt nyt?… Missä ovat lupauksesi?… Uskoinko liiaksi sinua, kun puhuit povessani?… Miksi et minulle tietä näytä nyt?"
Hän tuskin sai ne sanat lausutuksi, kun hänen edessään kukkulalla leimahti suuri kivi palamaan… Erämaa välähti valoisammaksi… Lieska loisti sen kirkkaana tulikukkana… Suurena, ylpeänä astui siitä Perkele Oolavin eteen ja lausui hänelle:
— "Sinä kutsuit… Miksi?… Onko sinulla jo nurkumista?"
Nyreänä, tyytymättömänä vastasi Oolavi:
— "On… paljon on… Sinä itse tiedät kuinka neuvostasi läksin maailmalle, totuuden hakuun… Mutta kun etsin sitä elämästä, löydänkin vain tyhjää: nyt jo vakuutetaan, ettei etsimääni totuutta ole edes olemassa!…"
Kylmänä järjen perikuvana huudahti suuri Perkele:
— "Ja mitä outoa nyt siinä huomaat?"
Katkerana vastasi Oolavi: