— "Ah, niinkö kysyt?… Muistatko, että kerran vakuutit: jos tutkin elämää, niin silmät aukenevat, minä opin näkemään, kuten Jumalakin näkee, hyvän ja pahan… Toisin sanoen: minä löydän totuuden… jonka janoon näännyn…"
Kylmin, viisain elein lausui kiusaaja:
— "Jos sinulla on tyhjä arkku, eikö silloin ole totuus tämä: 'Sinun arkussasi ei ole mitään?'…"
Järki ja viisaus kruunasivat Perkelettä. Niillä lumosi ja masensi hän
Oolavin, joka lausui ajatellen:
— "Sen kyllä myönnän… Mutta tässä onkin nyt kysymys kaikkein syvimmästä…"
Ylevänä keskeytti Perkele:
— "Et voikaan sitä kieltää. Minun käskystäni kohotit arkunkantta, elämää… ja silloin näit totuuden, joka kuului: 'Tämä totuus-arkku onkin aivan tyhjä'… Siis toisin sanoen: mitään oleellista totuutta ei voi olla olemassa… Nyt tiedät sinäkin sen salaisuuden, jonka ennen tiesi ainoastaan Luoja, Hän, joka kerran tyhjän arkun antoi sinulle, vakuuttaen, että siinä muka olisi totuus, sekä varoittaen sen kantta avaamasta!…"
Katkeroittuneena huudahti kiusattava:
— "Sinä varmaan teet nyt pilaa asiasta!"
— "Minäkö pilaa!"—vastasi Perkele loukkaantuneena. — "Vakavassa asiassa!… En pilan vuoksi askeltakaan astu, vaan aina on täysi tosi toimillani… Tämä tulos ei myöskään ketään oudostuta. Se on vain vanha laulu… Jos ken uskoo arkussaan aarteen olevan ja arkunkannen avatessaan huomaa pettyneensä, niin hän katkeroittuu siitä huomiostaan… Mutta minä kysyn sinulta, kummanko nyt tahdot: uskonko, että tyhjä arkku on täysi, vaiko oikean tiedon, että se on typötyhjä?…"