Kylmällä voiton-ilolla lausui Perkele Oolaville:
— "Näetkö, kuinka runous jalostuttaa? Nyt katso: ryhti, käytös, kaikkityyni on heissä jaloutta… Etkä halpaa sanaa voi löytää heidän kirjoituksistansa…"
Mutta masentava tunne nousi Oolavin ihastuksestakin. Hän näki suurimpienkin ihmishenkien täytyvän itsensä pieniksi tunnustaa. Mietteissään lausui hän:
— "Jokainen heistä on suuri ihmishenki, sen nyt myönnän… Mutta eräs seikka silloin masentaa mieltä: Nämä suurimmatkin ovat pakotetut noin tunnustamaan, etteivät mitään tiedä!… siis suurinkin ihmishenki on pieni!… Ja minä janoan suurta!… Miten silloin voin luottaa niihin runoniekkoihin, joilta minun täytyy saada nykyajan tieto… Taas horjuu usko… Auta sinä nyt!"
Lumoavana selitti hänelle Perkele:
"Minä täytän pyyntösi. Itse tiedät, että jokainen uusi polvi elämässä — niin kasvi-, kuin myös eläinmaailmassa — on korkeampi edellistä… Samoin on nuori runoilijapolvi aina viisaampi vanhaa, koska sillä on peritty tietämys omansa lisänä. Sen ei tarvitse siis turhaan valitella tietonsa puutetta, kuten valittavat vanhan ajan suuret runoniekat… Sen vuoksi antavat he tyhmyydelle iloisin mielin skorpiooni-ruoskaa… Vaan tule, niin saat itse nähdä taas!…"
* * * * *
Nyt kiusaaja vei kiusattavan kanssansa uusimuotisimpaan, suureen runolinnaan. Ylpeänä nousi linnan uljas lautatorni korkeutta kohti. Suuri runolippu löi mahtavana ilmaa, kun tuuli sitä hulmautteli tangossa… Linnan pihaan saavuttuaan selitti Perkele taas Oolaville:
"Näet täällä toisenlaisen runolinnan. Ei täällä enää runoudesta puutu pienintä tavuakaan, kuten siellä vanhassa. Sadat runon vertauskuvat jo koristavat linnan ulkopuolta, ja runosali onkin täpötäynnä runouteen kuuluvata tavaraa: seppeleitä sekä symbooleja ja paljon muuta vertauskuvallista."
Sitä lausuessaan hän vei kiusattavansa runosaliin. Siellä oli koolla neljä nuorta runoilijaa: Kynästö, Runosto, Mustemala ja Kirjamo. Salin perällä seisoi jalustallaan Runotar, tarjoellen seppelettä, ja oven suussa, pikku jakkaralla värjötti Harhama, jolla oli seppeleenä pienoinen, kuivettunut vihtaraksi. Mutta hänet peitti Perkele kiusattavaltaan. Heidän sisään astuessaan kysäisi Mustemala: