— "Ettekö Te sitten vielä ole kuullut, että vast'ikään on löydetty suuria hiilikerroksia likeltä Siperian rautatietä?"
— "Kyllä muistelen aamulehdessä jotain sen tapaista lukeneeni… uutisen tai sähkösanoman", — vastaili Oolavi, äänessä se väre kuin muistelisi hän jotakin.
— "No niin!" — pisti siihen parooni Geldners merkitsevästi levittäen käsiänsä tavalla, joka kuvasi sanoja: "asia on siis selvä".
Oolavi ei käsittänyt. Tekeytyen välinpitämättömäksi, ettei osottaisi, että hän ei ymmärrä hintoihin vaikuttavia seikkoja, jommoisen hän nyt tajusi olevan kysymyksessä, kysyi hän:
— "Mutta, parooni, mitä yhteyttä sillä asialla on Sornovon hiilikaivosten kanssa?… Löydetyt hiilikerrokset eivät voi olla rikkaita sornovolaisia rikkaammat."
Parooni Geldners naurahti kuivasti huomattuansa että Oolavi oli vasta-alkaja. Mutta hän piti hänen rohkeudestansa ja sitä ystävyyttä lisäsi nyt vielä yhteinen asia, sillä hänelläkin oli suuri hiilikaivosten osakkeita. Kylmäverisenä selitti hän:
— "Uusi kaivos-alue on kaksi tuhatta virstaa likempänä teollisuuspaikkoja, joiden hiilitarpeen on tähän asti Sornovo tyydyttänyt… Kuljetus tulee uusista kaivoksista niin paljon huokeammaksi, että kilpailu käy vaikeaksi… sanon jo: mahdottomaksi."
Oolavi oli kuin puulla päähän lyöty. Tuukkalan häviö välähti hänen silmissänsä punasalamana. Kylmäveriseksi tekeytyen kysyi hän:
— "Ja entä sitten?"
Parooni Geldners puhalsi sikarin savun suustansa ja vastasi: