Niistä sanoista valkeni Oolaville pelastus, joka hätäytyneessä sielussa kuvastui varmana. Kuumeisena tiedusteli hän:
— "Koska tämän päätöksen pitäisi tulla?"
Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja vastasi:
— "Vaikea sanoa… Huomenna… tai kuukauden kuluttua… Riippuu monesta seikasta… Minä muuten kerroin tämän teille salaisuutena… Ymmärrättehän, että siinä on paljon semmoista…"
Hän teki merkitsevän liikkeen käsillänsä.
— "Kyllä, kyllä!" — tarttui Oolavi, antaen ymmärtää, että hän tulisi vaikenemaan. Parooni Geldnersin sytyttäessä sikariansa tiedusteli hän kuumeisena:
— "Onko tämä päätös sitten varma?… Te, parooni, luultavasti tiedätte…"
— "Niin vakuutetaan…" — vakuutti Geldners jatkaen: "Ja minä puolestani pidän sitä varmana. Durnovolla, josta asia paljon riippuu, on miljoona Sornovon osakkeissa… Lihatshofilla on ihka sama määrä… Valkofilla en tiedä onko puoli miljoonaa… Siis on hyvät takeet", — lopetti hän kuivasti.
Toivo tulvasi silloin Oolavin kuumeiseen sieluun. Hänen edessänsä loistivat miljoonat ja avautuivat kultakentät, joita kirkas päivä valaisi, säteillen kullasta huikaisevalla valolla. Parooni Geldners — sen hän tiesi — tunsi vaikuttavien henkilöiden salaisuudet, kun oli itse niitä punomassa. Kaiken sen, mitä hän puhui, täytyi olla siis varmaa. Kun hän itse sen lisäksi uskalsi miljoonia sen varaan, mitä oli nyt puhunut, oli Oolavilla täysi syy rauhottua varmana siitä, että odotettu päätös oli tuova hänelle kultaa kantamuksittain.
Parooni Geldners oli poistunut, ja Oolavi istahti pörssin perälle, erilleen muista. Nyt ei hän taas ollut selvillä tilastansa. Äskeistä kuumeista ihastusta seurasi nyt taas epätoivo, epäselvyys ja tuska. Hän alkoi hiota. Hauta, joka mieli Tuukkalaa, ammotti hänelle väliin pelottavana maan kitana. Väliin taas huikaisivat hänen silmiänsä ne kultamaat, jotka olivat hänelle levittäytyneet parooni Geldnersin viime selityksestä. Hän epäröi kahden tulen välissä.