Ja viimein hänelle kävi kuten aina sille, joka on hädässä ja jolla on valittavana viimeiseksi keinoksi joko toivottomuus tai valoisaksi maalattu toivo. Hän valitsi valittavista paremman, turvautui siihen, koska se näytti olevan ainoa pelastus. Hän uskoi kultasumujen olevan kivikallioita, vuoria, joiden perustus ei petä. Geldners ja ne, joiden nimet tämä oli luetellut, olivat hänen mielestänsä varmoja takeita siitä, että sumu on kalliolujaa. Hän riemastui, sai voimansa takaisin ja alkoi pyrkiä kalliolle, jolla luuli kullan odottavan.
Laskujansa tehdessä hän toki muisti, että hänen kaikki rahansa olivat jo pelissä. Hän tiesi että jatkaessa, hintojen aletessa, tarvitaan rahaa, ja jos sitä ei ole, on kaikki kerrassaan mennyttä. Kylmä hiki nousi silloin hänen otsallensa. Hetken rauha hävisi taas tuulen viemänä. Perikato odotti Tuukkalaa, ja hän näki samalla oman turmionsa lähestyvän. Isä ja äiti ja Martva ilmestyivät hänen eteensä ja hän seisoi niiden edessä kuin viimeisellä tuomiolla. Katse ei uskaltanut enää maasta kohota ja häpeä painoi hartioita myllynkivenä.
Hädissänsä hapuili hän jotain pelastusta, tapaili yhtä ja toista. Ja silloin vilahtikin hänelle pelastus kuin elokuinen tähdenlento: Hän muisti, että Ranniston talolla oli yli puoli miljoonaa talletuksia ja hänellä täydellinen valtakirja. Muuta ei hän enää ajatellut, sillä oikean ja väärän raja-aidat olivat jo hänessä sortuneet. Hän ei kysynyt enää, oliko Ranniston rahojen nostaminen oikea vai väärä teko.
Ja kun hän oli päätöksensä tehnyt, rauhottui hän aluksi, melkeinpä nautti voitosta. Mutta vähän myöhemmin, kun ilta alkoi hämärtää, nousi hänen sielustansa joku sanomattoman karvas ja raskas ajatus. Hän masentui kokonansa ja kaipasi jotain ystävää, tai huvia. Hän ajatteli yhtä ja toista. Kaikki häntä tympäisi, kunnes muisti neiti Iltamon. Silloin huokasi hän helpotuksesta, pukeutui ja lähti hänen luoksensa, ikäänkuin häneltä turvaa hakemaan.
Kevät kylvi Pohjolassakin päiviänsä yhä tiheämpään. Hankia oli enää jäljellä repale siellä, riekale täällä. Jo aikoja olivat ilmestyneet kesän varmat tulonmerkit; Pojat löivät palloa, tytöt olivat noppasilla ja kiuru liritteli päiväkausin korkealla taivaan sineä vasten.
* * * * *
Neiti Iltamo puheli vastaanottohuoneessansa vanhanpuoleisen naisen kanssa. Puhe ei ottanut alussa sujuaksensa. Näkyi selvästi, että neiti Iltamo arkaili vierastansa, jonka silmät paloivat syvällä silmäkuoppien sisällä ja koko olemuksessa oli salaperäistä pelottamaan asti. Pöydällä olivat kortit levällänsä ja nainen povasi niistä, selitellen:
— "Teillä on sydämen suruja… Te ajattelette ristiveristä miestä…
Tuota tuossa…"
Neiti Iltamon poskille nousi lämpö ja hieno, vallaton puna. Povaaja katsoi häneen tutkivasti ja huomasi oikein ennustaneensa. Lopun hän tiesi nyt ennustaa erehtymättä: Hän tiesi lemmenlaulujen olevan sanasta sanaan samoja, silloinkin kun ne ovat olevinansa uutta. Hän tiesi, että ruoho ei pääse väristänsä, tikka tavoistansa. Kortteja sakatessansa jatkoi hän puheluansa:
— "Ruhtinatar Bjeloselskajalla ja Teillä on aivan samanlaiset kortit… Hän uskoi kohtaloonsa ja nyt hän on onnellisissa naimisissa sen kanssa, jota ajatteli…"