Neiti Iltamo hengitti hermostuneen kuumeisesti. Povaaja näytti entistään salaperäisemmältä, viisaammalta: Se oli arvannut oikein hänen surunsa. Nyt levitti se taas korttejansa ja tarkasteli niitä. Neiti Iltamon posket paloivat tulena. Hän odotti, toivoi, että hänen korttinsa olisivat loppuun asti samat kuin ruhtinatar Bjeloselskajan. Povaaja selitti, kertasi sadasti laulamaansa rakkauden virttä:
— "Siinä on kyllä välillä ruutuverinen nainen… Tuo tuossa… Mikä on tuo nainen?" — oudosteli hän tutkivana. Mutta Iltamon silmien eteen ilmestyi Martvan kuva. Se kuva oli kaunis. Tulvavetenä täytti kateus hänen sielunsa… Mustasukkaisuus ja viha leimahtivat roihuna. Hän rakasti nyt Oolavia, ei rakkauden tähden, vaan kostaaksensa… Hänen rakkautensa oli vihaa ja kateutta. Se ei sillä hetkellä ollut lempeäkään. Povaajan silmät paloivat. Ne tutkivat häntä aivan sielunsyitä myöten. Heittäen taas kortit levälleen, jatkoi hän:
— "Mutta se nainen menee pois… Noin: nyt se on jo täällä ja ristiverinen mies pysyy Teidän luonanne… Teillä on hyvät kortit…"
Neiti Iltamo nautti jo kostosta, ja sitä mukaa tunsi hän rakastavansa Oolavia aina vain enemmän ja enemmän. Kun povaaja sakasi kortteja, kysyi neiti Iltamo häneltä uteliaana, ääni kiihtymyksestä yhtenä nopeana herttaisena kellon helähdyksenä:
— "Menikö se kokonaan pois, se ruutuverinen nainen?"
Ennustaja pysäytti korttien kokoomisen ja selitti niitä näytellen:
— "Menee se pois… Täällä… noin se menee tuon mustaverisen miehen kanssa… Ja täällä ovat teidän kihlakorttinne… Tuosta alkaa jo häätie…"
Iloinen katse helähti neiti Iltamosta. Povaajan osottamat kortit olivat hänestä aivan selvät, vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänyt. Hän uskoi niihin kuin itseselviöön. Turhamielisyys kukki hänessä viattomana, kauniina kukkana.
Ennustaja levitti taas kortit. Neiti Iltamon sielu värisi uteliaisuudesta helvekepeänä. Turhaan koetti hän hymyllänsä salata sitä. Ennustaja ennusti:
— "Siinä on kyllä välillä esteitä ja pahoja silmiä…"