— "Voi… voi!" — pääsi neiti Iltamolta sievän naurahduksen mukana. Se naurahdus oli aijottu peittämään oikean: antamaan todelle leikin näennäinen sävy.
— "Mutta täällä taas jatkuu häätie ja tuo nainen häviää minne hävinneekin… Teidän pitää vain kiirehtiä kihloja", — jatkoi povaaja.
Ilo pääsi taas mielestä irti ja laskeutui harsona neiti Iltamon sieville kasvoille. Hän heittäytyi huolettomana leposohvan nojaa vasten, kuin iloitaksensa siinä kasvonsa koreiksi, hymyilläksensä silmänsä lisäsuloksi. Voiton-ilo koristi häntä kuin kutri, joka ilakoi immen otsalla.
Ennustaja aikoi jatkaa, kun ovikello äkkiä soi ja neiti Iltamo huudahti itseksensä:
— "Se on herra Tuukkala!"
Ja nopeasti ylös hypähtäen kiirehti hän povaajalle:
— "Kootkaa pois!… Kootkaa pois kortit!… joutuin… joutuin… joutuin. Ja ette saa sanoa, että povasitte!… Ettehän sano?… Kootkaa joutuin… Eikä saa vain sanoa…"
Nainen ei ehtinyt vastata, kun neiti Iltamo jo kiirehti itse avaamaan ovea. Eteisestä hän vielä pistäytyi takaisin ja vakuutti:
— "Ette vain saa sanoa, että povasitte!"
— "Tervetuloa", — huudahti hän jatkoksi Oolaville. Ja lain Oolavi häntä tervehtiessänsä lähestyi hymyillen, ikäänkuin suudellaksensa hänen otsaansa, vetäytyi hän varovasti pakoon, varottaen enemmän liikkeillä kuin kuiskailuilla, varottavasti suhisten: