— "En", — yritti Oolavi.
— "Ette vielä… Teidän pitää käydä sitä katsomassa… Tiedättehän Te missä on Burnsin myymälä?" — keskeytti neiti Iltamo, yhä kietoen huumautunutta miestä.
— "Kyllä", — ehti Oolavi myöntää, kun puhuja jo jatkoi:
— "Se on aivan keskimäisenä akkunassa… Ai! Oletteko Te kuullut, että neiti Boileau on saanut ihailijaltansa lahjaksi rintaneulan, jonka suurin jalokivi maksaa viisikymmentä tuhatta ruplaa?"
— "Minä olen kuullut mainittavan", — myönsi Oolavi. Hän ei käsittänyt neiti Iltamon puhuvan tarkotuksella, sillä hän ei etsinyt hänessä tarkotuksia, vaan mielitekoja, joita täyttämällä voisi ansaita ystävyyttä… kauniin silmäyksen… kädenpuristuksen… suudelman… Hän oli kuin poika, joka odottaa luistinradalla, milloin irtautuisi luistin tytön jalasta, saisi tehdä palveluksen.
Puheen lomassa kysäisi neiti Iltamo Oolavilta:
— "Lahjottaisitteko Te neiti Boileaulle jalokiviä?"
Oolavi kohautti olkapäitänsä. Neiti Iltamo uskoi olevan syytä ymmärtää se kieltäytymiseksi. Hän antoi puheensa edelleen helistä:
— "Eikö totta, että ei hänelle maksa ostaa… Hän on semmoinen, joka ottaa lahjoja kaikilta… Jos minä kerran ottaisin lahjoja joltain, niin minä olisin sille aina uskollinen ja rakastaisin… Minä en ottaisi lahjoja semmoiselta, josta en pidä… en, en vaikka mikä…Kelle Te ostaisitte lahjoja, jos ostaisitte?"
— "Kauneimmalle", — oli mairitteleva vastaus.