— "No, istukaa nyt!" — komensi hän taas lämmöstä punehtuneena, jalkaa polkien ja kasvoilla vallaton hymy. Oolavi unohti kullan ja kaiken, ja nuori nainen nautti vallastansa.
Kun kohtaus oli mennyt ohi ja puhelu jatkui, kysyi neiti Iltamo:
— "Oletteko ollut kävelyllä tänään?"
— "En…"
— "Minä olin kävelyllä", — katkaisi neiti Iltamo vastauksen, jatkaen: "Ai kun siellä on Burnsin jalo kivimyymälän ikkunassa kaunis helminauha… Se on niin ihana… niin ihmeen ihana, että minä aivan nautin siitä… Pidättekö Te jalokivistä?"
— "Kyllä, jos…"
— "No mitä 'jos'?" kiirehti kysyjä. Oolavi selitti:
— "Jos niille on kaunis sormi tai korvanlehti… tai rinta… Kuten
Teillä…"
Neiti Iltamosta helähti ilo ja naurahdus, kuin välke jalokivestä. Hän jatkoi:
— "En minä pidä jalokivistä erityisesti… Kun nyt lahjaksi saa, niin sitten… Mutta se kaulakoriste siellä Burnsin akkunassa on niin loistava… se on niin ihmeen loistava, että minä aivan tuntikauden ihailin sitä… Ensiksi täällä noin on pienempiä helmiä… sitten tässä rinnan kohdalla on kaunis… kaunis… kaunis timantti… Se palaa niin kirkkaasti, että sitä ei voi olla ihailematta… Ettekö ole nähnyt sitä?"