— "Ette osaa panna… Oi, ette osaa… ette osaa!…"
Oolavi huomasi äänen moittivan väreen olevan pienen sievän kiemahduksen. Katseet kohtasivat. Naurahdukset vaihtoivat huulta. Oolavilla oli nyt mieleisensä tehtävä, eikä hän kiirehtinyt… Hän olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä.
— "Ette osaa!" — huomautti taas vallaton, lämpöä hehkuva ääni.
— "Mutta tehtävä onkin niin miellyttävä, että hyvä on, etten osaa… saan kauvemman aikaa opetella", — huomautteli Oolavi… Nuori nainen nauroi ja antoi miehen opetella panemaan sormusta sormeen. Kuuma katse puheli verelle, suu korvalle. Hän kysyi:
— "Onko Teistä sitten hauskaa panna sormusta sormeen?"
— "On Teidän sormeenne!" — vastasi Oolavi. Neiti Iltamo ei uskaltanut kysyä: "Eikös muiden sormeen sormuksen paneminen ole hauska?"
— "Kiitoksia!" — kiemaili, hän kun työ lähestyi loppuansa.
Mutta Oolavi veti käden likemmä poveansa, ja naisen käden mukana. Hän oli kuuma: Nuoren naisen lämmin hengitys huumasi häntä.
— "No… no… no no!… Ei saa… ei saa… ei… ei… ei", — kiirehti neiti Iltamo, paeten pois käsistä. Hän ei pahastunut. Hän vain pakeni suuteloa, jota odotti, mutta säästi vielä toistaiseksi.
— "Istukaa… istukaa nyt rauhallisena… Pois… pois… pois… pois!" — ailakoi hän, paeten Oolavia, joka yritti tavottaa häntä kiinni.