— "Rahatie yhä vain levenee… Teillä on erinomainen onni pelissä…"
Oolavin eteen avautui taivas, jolla kulta välkkyi tähtipalona ja hopea kieri kuuna. Hänen tarvitsi ainoastaan kurottaa ja ottaa. Geldnersin vakuutukset Sornovon kaivosten tulevaisuudesta vahvistuivat. Hän uskoi niihin voitavan ilman vaaraa sijoittaa Ranniston sadattuhannet. Mutta hän ei näyttänyt muille sieluansa, vaan pakotti kasvonsa valehtelemaan. Neiti Iltamon posket hehkuivat. Hän kysyi uteliaana, mutta ilo uteliaisuuden peitteenä:
— "Eikö herra Tuukkalasta ole korteissa muuta?"
Rouva Sidney tiesi, mitä oli ennustettava. Hän sekasi kortit ja jatkoi niitä levitellen:
— "Kaksi noista ajattelee Teitä… Toinen tuo ruutuverinen nainen tuossa, ja toinen ristiverinen… Mutta täällä menee ruutuverinen jo pois… Se on oikea, jolle ostatte ensimäisen lahjan…"
Samanlaisella ennustuksella oli hän monelle naiselle lahjan hankkinut…
Mutta neiti Iltamo hengähti ja katsahti Oolaviin salavihkaa. Hänen sielussansa välähti päätös salamannopeana, ikään kuin kipinä-kirkkaana sävähtäen: Hän päätti tulla ennustuksen ensimäisen lahjan saajaksi, eikä päästää toista siksi. Hän leperteli Oolaville:
— "Katsokaa nyt!… Eihän siinä ollut pahaa… Saitte tietää hyvin paljon uutta… aivan koko elämänne saitte tietää… Minäkin antaisin povata, mutta rouva Sidney on jo väsynyt…"
Rouva Sidney oli jo lähtenyt ja Oolavi jäi kahden-kesken neiti Iltamon kanssa. Nuori nainen heittäytyi köykäisenä sohvaansa ja ikäänkuin pukeutui siihen kuningattaren vaippaan, johon puettuna nainen hallitsee miestä aistillisen luonnon pukemana hallitsijattarena: Hän pukeutui viehkeyteensä, käytteli sen kaikkia muotoja: hymyä, liikahduksia, iloa ja mieliapeaa, näennäistä närkästystä, kainoutta ja sukkeluutta.
Puhellessansa leikitteli hän timanttisormuksensa kanssa, antaen sen viimein pudota lattialle. Oolavi kiirehti sitä ottamaan, neiti Iltamon valmiiksi kiitellessä. Kun Oolavi aikoi antaa hänelle sormuksen, ojensi neiti Iltamo sievän sormensa sormukseen. Toisen panemana ei sormus mennyt sormeen painamatta, ja kun Oolavi sitä asetteli, naurahti nuori nainen vallattomasti, moittivalla äänellä huomauttaen: