Ja kääntyen povaajaan, kysyi hän lapsen anovalla äänellä:
— "Pitäähän herra Tuukkalan povauttaa?… Vai mitä, rouva Sidney?…"
— "Nuoret herrat eivät saa koskaan kieltäytyä, kun neidit pyytävät",— vastasi povaaja.
Oolavi suostui välinpitämättömäksi tekeytyen. Rouva Sidney rivitteli taas korttejansa. Taika-usko nosti Oolavissa päätänsä, samoin kuin neiti Iltamossakin. Hän odotti ennustajalta jotain loihtusanaa, joka avaisi hänelle lukitut portit. Neiti Iltamo odotti omia tietojansa, tekeytyen vallattomaksi tytöksi, joka kuuntelee ennustuksia kuin rakastuneen puheita, tehdäksensä niistä pientä, herttaista pilaa.
— "Noin paljon rikkautta ja rahaa", — näytteli rouva Sidney.
Oolavi näytteli kilpaa toisten kanssa. Hehkuen kuin hiili, kun kuuli rikkaudesta puhuttavan, tekeytyi hän kylmäksi ja kysyi naurahtaen:
— "Mistähän ne mahtavat tulla?"
Rouva Sidney tarkasteli korttinsa ja vastasi:
— "Teillä on hyvä onni… Nuo ovat onnenkortteja. Mitä yritätte, se lopulta onnistuu… Tuossa on välillä ainoastaan neljä mustaa korttia, mutta sitten alkaa jo selvä rahatie… noin… Tämä kortti menee tuon pahansuovan naisen kanssa ja sitten on rahatie ihan esteetön."
Oolavin sielussa paloi taika-usko jo tulipalona. Yöt päivät oli hän viime aikoinakin palanut pelon ja kultakuumeen kynsissä. Sielu oli herkkä. Hän uskoi jokaisen sanan, joka ennusti kultaa tulevan. Koko elämä oli joutunut kullan varaan. Rouva Sidney heitti kortit hajalle ja vakuutti: