— "Maailmassa ei ole mitään niin helppo saada kuin rahaa… Maatilaa ja tehdasta ei mies hevillä selkäänsä nosta, mutta raha… se on kepeä kantaa ja helppo ottaa…"
Hän näytteli viisisata-ruplaisiansa ja viidentuhannen ruplanarvoisia pankki-osakkeitansa, ylvästellen:
— "Nämä ovat ainoastaan taskurahoja… Miehen, näes, pitää aina kulkea kultakuorma seljässä, että pääsisi korkeankin muurin yli, jos niiksi niin kuin sattuisi."
Äärimäisen hädän uhatessa huomaa ihminen pienetkin pelastuksen mahdollisuudet, huomaa olemattomankin. Niin oli Oolavin laita nyt. Lakkaamaton pelko oli häneen juurruttanut vaistomaisen aavistuksen uhkaavasta, lähestyvästä vaarasta. Hän varustautui sitä varten. Nytkin, kun hän kuuli Hartevan kerskaavan rahan saannin helppoudella, oli se hänelle ikäänkuin ilmotus, että jossain on löydetty rikas kultamaa, josta jokainen saa rikkautta ammentaa. Harteva kohosi hänen silmissänsä sankariksi, viisaaksi ja voimakkaaksi, jonka yhteyteen maksaa vaivan lyöttäytyä. Erotessansa pyysi hän häntä tulemaan luoksensa, kun sattuisi aikaa olemaan.
* * * * *
Huominen päivä alkoi jo iltaansa lähetä… Keväinen iltahämärä levittäytyi jo valoisan yön ja päivän välille… Jo laskeutui punertava aurinko öiselle vuoteellensa…
Oolavin suljetut vaunut kiitivät pitkin Pietarin ajelukatua… Niissä istui Oolavi itse ja neiti Iltamo… Nuoren naisen kaulaa koristi kallis jalokivikoriste. Hän oli nyt onnellinen ja maksoi lahjan palavilla, hellillä silmäyksillä…
Joskus katsahti Oolavi häneen… Silmäykset kohtasivat toisensa ja Oolavi oli ylpeä lahjoistansa. Hän piti aivan luonnollisena asiana, että hän sillä oli neiti Iltamon rakkauden ikäänkuin ostanut. Se luulo rohkaisi häntä ja poisti epäilyt. Vieläpä hän piti nyt velvollisuutenansakin olla jo enemmän kuin pelkkä ihailija. Hän uskoi, että neiti Iltamolla oli oikeus häneltä vaatia jo muutakin kuin ihailua.
Vaunut kiitivät yhä hurjemmin. Oolavi huumaantui nuoren naisen silmäyksestä ja lämmöstä. Äkkiä kysyi neiti Iltamo:
— "Minnekä me nyt ajamme?… Emmekö palaa kohta kotiin?…"