— "Emme palaa nyt kotiin", — vastasi Oolavi, leikitellen kuin lapselle, joka on hänen vallassansa. Neiti Iltamo huomasi äänen sävystä paljon, tekeytyi avuttomaksi… miehen armoille jättäytyneeksi… petettäväksi muka, ja kysyi:
— "Minnekäs me sitten ajamme?"
Oolavi kietaisi käsivartensa hänen vyötäisillensä, veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli nopeasti hänen poskeansa ja lausui kuten lapselle:
— "Me menemme nyt sinne, minne ajuri ajaa."
— "Hys… hys… hys… hys!" — varotteli nuori nainen naurahtaen ja vetäen verhon vaunun akkunalasin eteen.
* * * * *
Kesä valmisti jo tuliaisjuhlaansa. Kaikki kevään voimat raatoivat sitä laitettaessa.
Nevan aallot pitivät kevät-iloa. Aalto riensi kilpaa aallon perästä läikähdellen vesikisana, kuin vilkas kalojen pulina kutuajan kestäessä. Lehti pääsi hiirenkorvalle, nurmi ruohonpäiseksi, touko oraalle ja kalastaja tilkitsi alustansa, tai asetteli mertaansa havu-turoon, jossa kuteva särki vilisi hopeana. Kaikkialla kiehui ja kihisi elämä. Hyönteinen lähti kotelostansa. Vene ja kuutti heittivät talvitelansa ja halkoivat aaltoja. Kaikki syöksyi käsin elämään kiinni. Masentuneen näköisenä laskeutui Oolavi pörssin kiviportaita alas. Hän oli nyt pannut peliin Ranniston rahat. Sornovon osakkeet olivat laskeneet. Panoksia oli sen tähden täytynyt lisätä, ja päätös valtion tehtaiden perustamisesta ja rautatienrakentamisesta viipyi yhä. Hän oli jo ajatellut muuttaa rahaksi osakkeensa, pelastaaksensa, mitä vielä voi, mutta hänellä oli niitä niin suuri määrä, että niiden myytäväksi tarjoaminen olisi polkenut hinnat kerrassaan alas. Umpikuja kohtasi jo joka taholla.
Hän yritti aina uudestaan, epätoivoisena, kuumeisena, toivoen onnen viimeinkin valkenevan. Ennustus houkutteli häntä. Epätoivo pakotti hänet uskaltamaan kaikkensa. Hän ei ollut enää vapaa ihminen: Sisällisesti sääteli hänen tekojansa hänen sieluntilansa, entiset tekonsa, joista hänen sielun tilansa oli johtunut. Ulkonaisesti riippui hänen kohtalonsa kokonaan niistä yhteiskunnallisista ja taloudellisista voimista ja liikkeistä, joiden pyörteisiin hän oli joutunut ja joita hän ei voinut hallita enempää kuin kuiva lehtimyrskyn voimaa.
Nyt näytti kaikki menneeltä. Rahoja olisi tarvittu, mutta niitä ei ollut. Sysimusta tulevaisuus levitteli hänelle jo syliänsä. Pohjaton kurimus mieli Tuukkalaa, jopa Rannistoakin. Hän hätäytyi. Polvet alkoivat vapista ja kädet kylmenivät.